sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Miten NAIStimesta tuli NICEmoto?

Jos joku olisi ennustanut, että Vakka-Suomessa asuvasta hevosenomistajasta ja kansanmusiikinharrastajasta sukeutuu 15 vuodessa Porilainen sinkkumotoristi, olisin pitänyt tyyppiä vähintäänkin häiriintyneenä. Lauluyhtyeemme Wirmakka oli alun perin nimeltään ”NAIStime”  ja Porilainen Konepyöräklubi ry järjesti naisille tarkoitetun koulutusviikonlopun tittelillä ”NICEmoto”.  Nimien yhtenevä sanaleikki viehättää minua suuresti ja sai myös pohtimaan sitä, miten jännittävästi elämä meitä täällä kuljettaa. Omilla valinnoilla on ollut toki merkitystä ja myös kaikilla ihmisillä, jotka ovat matkanneet kanssani. Ratsastus, musiikki, keramiikka, näytteleminen, matkustelu ja moottoripyöräily. Onhan siinä jo vanhainkodissa muisteltavaa.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ei minua ole koskaan jännittänyt kiitää vauhkolla hevosella yli peltojen. Mutta pelkkä ajatus siitä, että joudun pujottelemaan kävelyvauhtia arvovaltaisen kouluttajaryhmän edessä ja muitten kurssilaisten katseiden alla saa pulssin nousemaan ja veren kohisemaan suonissa. Paniikki. Kotoa lähtiessä olin melko varma, että vedän lipat sorapihalla taikka pyyhällän läpi kerhon lauta-aidasta. Ei paljoa nukuttanut. Hermostuksissani en saanut aamulla Jamppaa startattua...unohdin taas sen pahuksen ryypyn.

Kerholle kokoontui sekalainen ryhmä naisia. Esittäytymiskierroksella tuli selväksi, että meitä on todellakin laidasta laitaan ja kokemus ja kokemukset ovat monenlaisia. Itse olin ajanut jo kymmenkertaisen määrän ryhmän tuoreimpaan motoristiin verrattuna. Ikähaarukkakin oli melkoinen ja pyöriä joka lähtöön. Letkassa lähdimme kouluttajien kera kohti lentokenttää. Ensimmäinen letka-ajo checked. Koulutuspäivään sisältyi myös sorapätkä. Ensimmäinen sora-ajo cheked.

Vanhalla henkilöautokortillani saan ajaa moottoripyörää, vaikkei minulla ollut sitä ostaessa muuta hajua kuin että ykkönen ylös ja loput alas. Vai oliko se kuitenkin toisin päin? Harjoittelimme muun muassa ajokortin käsittelykokeeseen kuuluvia asioita ja tajusin ettei inssi olisi välttämättä ollutkaan minulle ihan läpihuutojuttu, vaikka olinkin jo parituhatta kilometriä rämpinyt armaani kanssa ilman suurempia kommunikaatio-ongelmia. Mitä hitaammaksi homma meni, sitä vaikeammaksi se kävi. Hikistä touhua koittaa liikuttaa liki 300kg rautaa niin hitaasti kuin mahdollista ja koittaa nähdä tennispallon puolikkaat joita ei kuitenkaan saa katsoa. Leuka ylös ja katse tulevaan. Sehän sopii elämänohjeeksi melkein joka asiaan. Tänään viimeksi eli kuukausi koulutuspäivän jälkeen läjähti aivoihini kesken lenkin että ”Herää pahvi, katso minne ajat” Ei mitenkään helppo nakki näillä asfalttipaikkauksilla. Kohtalaisen kokoinen pomppu mutkassa. Pulssin kohotuksilla selvittiin. Täytyy tähdentää, että mainiot kouluttajamme eivät käyttäneet termiä pahvi. Olen jonkin verran jalostanut heidän ohjeitaan itselleni paremmin sopiviksi.

Koulutuspäivät opettivat, että kokeneetkin kuskit suhtautuvat kauden aloitukseen vakavasti. Harjoiteltava on ja taitoja on päivitettävä. Olen miettinyt, että kuinka monta tuhatta kilometriä voin olla vielä aloitteleva motoristi. Hurraa, minähän voin olla sitä periaatteessa vaikka joka kevät! Oli kyllä mahtava naisporukka ja mikä parasta loistavat ja kärsivälliset opettajat. Varoitankin työkavereita näin ennakkoon, että tästä taitaa tulla minulle traditio. Turha tyrkätä työvuoroa Nicemoto-viikonloppuun.


Eli päivän saldo meni kirkkaasti plussalle. En ehkä olisi voittanut pujottelukisaa jos sellainen olisi järjestetty, mutta kouluttajan toteamus, että Jampalla oli päivän parhaat äänet lämmitti sydäntäni. Sehän se on ajamisessa tärkeintä…eikö olekin...

tiistai 9. toukokuuta 2017

Jo on ilmoja pidelly..



Minusta on alkanut tuntua, että nuo kierot pikku ilkimykset eli sään haltijat pitävät jostakin syystä minua pilkkanaan.  Ostin kolme vuotta sitten sukset. Siitä asti olen odotellut kunnon hiihtokelejä. Haaveeni on ollut lähteä pikku pakkasessa ja auringonpaisteessa hiihtoretkelle upeaan Yyteriin. Repussa termospullollinen kahvia, suklaalevy ja aurinkorasvapuikko nenän ja poskien suojaamiseen. Viime talvena en enää viitsinyt edes hakea suksia alas vintiltä. Tuoreena motoristina minulla on nyt ilo ja riemu nauttia kauniista lumisateesta…..toukokuussa. No hiihtokeleistä ei sentään voi puhua, mutta joka tapauksessa lunta tuolla ulkona on. Muistan kun kerran pidin tapojeni vastaisesti lomani heinäkuussa. Lopputuloksena oli kylmin heinäkuu vuosiin ja päätin paeta tilannetta lentämällä Kroatiaan. Kroatiassa oli kuumin heinäkuu vuosikymmeniin. Vuokraamani asunnon ilmastointi osoittautui rikkinäiseksi tuulettimeksi. Paikalliset huokailivat, eikä kukaan jaksanut tehdä oikeastaan mitään. Kaikki siellä tiesivät jostain syystä että skandinaviassa on poikkeuksellisen kylmä. Vietin siis viikon Pulassa puhumassa lähinnä ilmastonmuutoksesta.

Olen hyvin tietoinen siitä, että hiilijalanjälkeni on huomattavasti kasvanut moottoripyöräharrastuksen aloittamisen myötä. Aikaisemmin suurimmat syntini tässä suhteessa ovat olleet vuosittaiset lomalentoni kaukomaille. En kyllä ajatellut luopua niistäkään. Yritän olla ekologinen matkailija. Ostan yleensä palvelut suoraan paikallisilta, käytän kestokasseja, täytän vesipulloa ja matkustan joukkoliikennevälineillä jos se vain on mahdollista. Omaa autoa en ole omistanut enää noin kymmeneen vuoteen. Kierrätän jätteeni ja sähkönkulutukseni on pientä ja sekin vihreää. 

En ole vielä päättänyt millä tavoin aion huonoa omatuntoani tulevaisuudessa lepytellä. Alan olla jo siinä rajalla, että ryhdyn kokonaan kasvissyöjäksi. En tiedä olenko oikeassa kun minulla on sellainen mielikuva, että tämän maan huoltoasemaketjut eivät ole mitään kasvissyöjien paratiiseja. En myöskään tahdo syödä sämpylöitä tai munkkeja enkä juoda tavallista kahviakaan. Pahoittelen jo etukäteen kaikille tuleville kanssakulkijoilleni sitä, että tulen joka tapauksessa olemaan se porukan kermaperä jolle ei bensisten tarjonta koskaan kelpaa. No, ehkä jäätelö ja suklaa kuitenkin…


                    Ehkä huono onneni säiden suhteen kääntyy.
                    Jospa huomenna onkin jo kesä... 

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kevättä lataamassa



Tulihan se vihdoin.  Aika kaivaa Jamppa talvipeitteiden alta. Tosin ilmojen haltija lykkäsi melko hyytävät pääsiäiskelit tänne Satakuntaan. Aurinko paistaa kutsuvasti, mutta pohjoistuuli nostaa pikku pakkasen purevuusastetta potenssiin monta. Aika on varattuna uusien tassujen asennukseen ja pitkäperjantai vapaata eli ei muuta kuin poika kotiin.

Jamppa on viettänyt talven kylmässä tallissa ja akku kotona vähän lämpimämmässä varastossa. Herra O irrotti akun syksyllä eikä minulle jäänyt tarkempaa mielikuvaa, miten se oli mopossa kiinni. Sen muistan hänen kielenkäytöstään, että ahdas läpi sen täytyy olla. Herää kysymys, miten talveksi irrotettu akku asennetaan takaisin paikoilleen. No, onneksi on youtube-videot. Katselin aamukahvin kanssa parikin videota. Eiköhän niillä pärjää, tallin vuokraisäntä kun oli luvannut myös auttaa asiassa. Tulihan siinä melko lailla kuningatarfiilis, kun kaksi miestä laittaa akkua paikoilleen ja minä siinä päältä vähän neuvoin, että mikä kiinnitetään mihinkin.

Siihen se riemu sitten loppuikin. Jähmeä ja kylmä kone lupasi laiskasti muutaman kerran ja se siitä. Oliko vika sitten akussa vai missä. Jamppa takaisin vällyn alle ja kotiin. Harmitti. Ei muuta kuin koneelle avautumaan. Yamahamies kyselee että oliko bensahana auki ja ryyppy päällä. RYYPPY? Ei voi olla ole todellista. Siitä on aikaa kun olen viimeksi ryyppyllä minkäänlaisia vehkeitä käynnistellyt. Eihän se käynyt edes mielessäni. Ja ei kun fillaroimaan takaisin tallille. Ei auttanut enää, akku tyhjä. Itsekin alkoi tehdä mieli ryyppyä.

Takaisin koneelle. Lähellä asuvalle mopokerholaiselle viesti, että näin tässä nyt kävi. Eihän siinä mennyt kuin vartti, kun olin fillaroinut taas takaisin tallille ja herra R tuli paikalle. Akku laturiin ja pienen etsiskelyn jälkeen löytyi toimiva jakorasia. Tosin ajastimella varustettu mikä tarkoitti sitä, että fillaroin taas edes takaisin kiertämään ajastimeen lisäaikaa. Herra R korjasi viime syksynä irronneen satulankin siinä joutessaan, vasemmalla kädellä. On se niin helppoa kun osaa. Pitkäperjantain pitkät tunnit matelivat hitaasti, sillä näin sieluni silmin miten johdon nokassa oleva Jamppani räjähtää taivaan tuuliin vieden mukanaan talvehtimiskaverinsa, vuokranantajani hienon museoauton. Miten ihmeessä minä siitä selviäisin. Suhteeni sähkölaitteisiin on ehkä...hmmm...hieman mutkikas.

Lopulta kaiken edes takaisin ajelemisen ja lataamisen jälkeen Jamppa suostui käynnistymään. Olihan se aikamoista sinfoniaa korvilleni. Seuraavaksi se jännittävin osuus. Minun piti monen kuukauden tauon jälkeen ajaa reipasta vauhtia maan alta ramppia ylös ja suoraan ajotielle, keskustassa. Asetelma oli herkullinen. Yamaha, nainen ja suljettu ovi jonka takana odottaa pitkä, onnellinen ja toivottavasti kuuma kesä. Pulssi nousi kiitettävästi, mutta oi miten mukavalta tuntui olla jälleen kahdella pyörällä ja ajaa ihastukseni tutulle paikalleen kotipihalle.


Ennen kotiinlähtöä huomasin, että sivulaukun kiinnitysvetoketjusta oli lukko pudonnut. Sehän tiesi taas yhtä pyörälenkkiä tallille ja takaisin. Laturi, pressu ja muut tavarat piti vielä käydä hakemassa. Päivän päätteeksi keitin ison kupin teetä ja kurkistin verkkopankkiin. Uusien renkaitten laitattaminen kun ei ole ihan halvimmasta päästä hommaa. Pankkitililtäni oli yht` äkkiä hävinnyt 1300 euroa. Ai että mihin? Hyvä kysymys…itseäkin vähän jännittää…

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Asennetta!

Tässä verokeskustelujen tiimellyksessä on mielessä käynyt sellaisetkin asiat kuin asennekasvatus ja stereotypiat. Se miten lapset imevät mielikuvia ja asenteita kuin pesusienet. Minulla on hyvin vahva mielikuva, että pesusienet imevät mutta totta puhuen en ole siitä kovinkaan varma…

Perintöprinsessani oli kesällä kovin innoissaan mummun moottoripyörästä. Satulaan piti päästä ja kahvaa vääntää. Hän oli riemuissaan kuultuaan, että saa ajaa sillä, kunhan ”kasvaa isoksi” Aikaa siihen saattaa hetki vierähtää, mutta mitäpä sitä toisen onnellista odotusta heti pilaamaan.



Perheessämme on aina luettu Miina ja Manu-kirjoja. Löysin kirjakaupasta Miina ja Manu – Seikkailu Suomessa kirjan jossa seikkaillaan myös täällä Satakunnassa. Yyterissä ja vanhassa Raumassa. Pakkohan se oli ostaa, sillä haluan omalta osaltani herättää lapsen kiinnostusta ympäröivään maailmaan. Sen kiinnostavaan moninaisuuteen ja kulttuurieroihin. Päätin siis aloittaa Raumasta...

Mielessä ei todellakaan käväissyt että minun pitäisi tarkistaa etukäteen tämä Miina ja Manu.



Okei, että tämmöinen tilanne tässä heti kärkeen.




Jaaha, nyt meillä on siis motoristirotta joka ei noudata liikennesääntöjä ja on myöskin ilkeä autovaras. Miten on mahdollista lopettaa uuden kirjan lukeminen kesken, ilman että siitä tulee kauhea poru?


 Tarina etenee...


Puolivälissä kirjaa meillä on Pohjois-Suomea myöten virkavallan tuttu, joka on näpistellyt kaupoista ja jolla on ollut hyvin vaikea lapsuus. 


Paha saa toki palkkansa.


Ja katuu, sehän oli kaiketi tarinan opetus. Totta puhuen tässä vaiheessa en itsekään enää muista missä paikkakunnilla käytiin olemassa pahoilla mielin koska ilkeä motoristirotta varasti Miinan ja Manun palkintoauton. Yritin niellä lauseita sieltä ja täältä niin, että ääneen lukemassani lopputulemassa ei tainnut olla juuri mitään järkeä eikä logiikkaa.

Samana viikonloppuna kävimme, teatterin ystäviä kun olemme katsomassa Porin teatterissa Herra Hakkarainen seikkailee. Joka muuten oli erittäin ansiokas ja mainiosti toteutettu lastennäytelmä. Tai no, keskelle pikkukaupungin rauhaa päräyttää kaksi aggressiivista häirikkömotoristia nostamaan kierroksia ja häiritsemään tavallisten kansalaisten unta. Sillä sekunnilla minusta kuoriutui keskivaikea mielensäpahoittaja.

Illalla lapsi istui pitkään hiljaa iltapalalla ja kysyi yht äkkiä "Mummu, kiusaatko sinäkin ihmisiä sillä sun moottoripyörällä?"

Päivän opetus ei kaiketi ollut ihan sitä mitä piti...

maanantai 12. joulukuuta 2016

Juppiveroa odotellessa

Tässä on pimeän syksyn kuluessa ollut mukavasti aikaa narskutella hampaitaan kaavaillun moottoripyöräveron takia. Olen omistanut moottoripyöräni nyt kokonaisen puoli vuotta, josta olen ajanut kaksi kuukautta. Timo Soinin mukaan olen siirtynyt kertaheitolla parempiosaiseen ns. juppiskootterikansaan jonka hyvinvoinnista heitä tulee viipymättä rangaista.  Vähän kyllä jännittää että koska tämä Soinin lupaama vauraus ja parempiosaisuus alkaa näkyä käytännössä. Olen suositellut moottoripyörän ostamista pienituloisille sairaanhoitajakollegoilleni.  Sillä tavoin hyvätuloiseen kansanosaan siirtyminen onnistuu huomattavasti helpommin kuin esimerkiksi perinteisten palkkaneuvottelujen kautta.

Olen koittanut elää suhteellisen ekologisesti. Tunnen lievää häpeää lentomatkustamisestani ja olen erittäin tietoinen siitä, että kun tammikuussa makaan Intian kuumilla hiekoilla olen tuhonnut ympäristöä saavuttaakseni tämän joutilaisuudessaan täysin tuottamattoman olotilan. Lohduttaudun sillä että minulla ei ole autoa ja kierrätän aina kun voin. Saattaa olla että yhden hengen talouteni jätelajittelu ei vielä koko maailmaa pelasta, mutta voin kuitenkin nukkua rauhassa. Olen jo vuosia rahoittanut Intialaisen slummikoulun toimintaa ja aion mennä kyseiselle koululle lapsia tervehtimään.

Moottoripyöräverossa harmittaa sen omistamisperusteisuus. Minut olisi kovin helppo taivutella ymmärtämään, että myös moottoripyöristä pitää maksaa käyttömaksua kuten autoista. Ja nimenomaan käyttökuukausien/päästöjen mukaan. Mutta että minua tultaisiin verottamaan vain siksi että omistan moottoripyörän? Tätä luksusveroa tai juppiskootteriveroa kuten perussuomalaisten termi kuuluu perustellaan sillä, että ihminen ei tarvitse moottoripyörää. Itselläni moottoripyörä korvaa auton. Moottoripyörän omistaminen tarkoittaa kohdallani siis sitä, että talvisin liikkennepäästöni ovat minimaalliset. Lähinnä hikeä. 

Tiedän monta muutakin asiaa mitä ilman ihminen voi elää. Tällainen luksushyödyke on esimerkiksi hevonen. Mihin nykyihminen tarvitsee hevosta? Sillä ei voi kulkea edes niitä työmatkoja. Ainakaan kovin usein. Ja hevosen merkitys ravintoketjussamme on käynyt kovin pieneksi. Täysikasvuinen kylmäverihevonen kuluttaa epäilemättä kohtuullisen määrän luonnonvaroja elämänsä aikana. Tuttavani kilpahevosen verotusarvo on takuulla huomattavasti suurempi kuin 90-lukuisen, elämää nähneen rautaheppani. Ehdotan siis luksusveroa hevosenomistajille. Samaan kategoriaan voinemme laittaa myös seurakoirat. Ihminen ei tarvitse koiraa. Uskokaa pois. Ei todellakaan tarvitse. Ehdotan että koiravero tulee palauttaa mitä pikimmin. Kissanomistajana jätän tämän nyt tähän.


Talouteni tuskin kaatuu mahdolliseen veroon. Esitän kuitenkin näin etukäteen pahoitteluni lähialueen ravintoloitsijoille, kahvilayrittäjille ja tapahtumajärjestäjille. Veron tullessa aion säästää sen vähentämällä palvelujen ostamista lähialueeni yrittäjiltä. Kampaajalaskussa en voi enää säästää. Tukka roikkuu jo valmiiksi silmillä.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Talviuni

Vain vanha riimu on nyt tallissain…

Jamppa on viety talviunille ja nyt on hyvää aikaa miettiä kulunutta kesää ja syksyä. Pakko tunnustaa että odotin moottoripyöräilyn ja etenkin sen aloittamisen tässä iässä olevan huomattavasti hankalampaa kuin miksi se käytännössä osoittautui. Toki aloittamistani helpotti muutama ihana ja kärsivällinen kanssamopoilija. Olenkin lyhyessä ajassa sisäistänyt sen, että motoristi on motoristille…motoristi.
Tästä hyvänä esimerkkinä seuraava; Olin menossa yllätysvisiitille ja ystäväni kotitie oli revitty auki. Pysähdyin soittamaan onko hän kotona, koska minua ei huvittanut tunkea asfalttityömaalle turhan takia rymistelemään. Minuutin kestäneen puhelun aikana viereeni pysähtyi kaksi motoristia kysymään mikä hätänä. Toinen pyörällä ja toinen autolla. Hetken oli jo aikeissa ärsyyntyä moisesta häiriköinnistä. Eikö tässä nyt saa rauhassa edes puhelua soittaa? Seuraavaksi löysin itseni tarjoamassa apua motoristille, joka oli pysähtynyt korjaamaan ajotakkinsa auennutta hihaa…Odotan suurella mielenkiinnolla voiko auttamisen halu olla oikeasti noin pyyteetöntä ja missä ja miten nousee esille suomalaiskansallinen kateus ja vähättely. On nimittäin tullut tähän ikään harrastettua yhtä jos toista…

Yhteinen matkamme Jampan kanssa on kuitenkin vasta alussa. Syksyn onnelliset 1863 kilometriä eivät todellakaan riittäneet kuin juuri ja juuri siihen, että uskalsin ajaa 100km pikatietä perjantairuuhkassa ja ohittaa kuorma-auton. Tämäkin rohkeus löytyi lähinnä siitä syystä, etten kerta kaikkiaan kehdannut olla ohittamattakaan. Vanhat ystäväni  ”Mitä ihmisetkin sanoo” ja ”Mä en mitenkään tule kestämään tätä häpeää” nostivat päätään. Niinpä niin. Ei ole helppoa koittaa olla suorittamatta yli osaamisensa kun häpeä painaa toisessa vaakakupissa. Tässä tapauksessa satasen alueella viittäkymppiä ajava kuorma-auto oli ns. easy target ja uskallustani siivitti myös HD jonka perässä oli tarkoitus roikkua. Olisi ollut perin tuskallista laittaa  tekstiviesti,  että perässä tullaan…ensi viikolla!

En ole kirkollinen ihminen, mutta yksi haaveistani oli ajaa katsomaan tuhopoltettua ja uudelleen rakennettua Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoa, missä kuvattiin Postia pappi Jaakopille - elokuvaa. Kysymys ei ollut siitä, että ajan Sastamalaan katsomaan tätä nimenomaista kirkkoa. Kysymys oli siitä, että voin mennä katsomaan sitä koska haluan. Moottoripyörä on keino tavoitella samankaltaista vapautta kotimaassa, josta tähän asti olen nauttinut lähinnä reppureissaillessani maailmalla. Olen matkustellut yksin Intiassa, Indonesiassa, Kuubassa jne nauttien siitä, että voin itse päättää mihin aamulla suuntaan. Elämäni ensimmäinen kokemus moottoripyörän kyydissä istumisesta ikinä oli sysipimeässä Intian yössä. Kuski uskoutui minulle olevansa Ricky Martinin veli…

Viimeksi tänä aamuna kurkistin makuuhuoneen ikkunasta onko kaveri tallessa. Pihamaa oli tyhjä.  Jamppa talvehtii arvokkaassa Volga-seurassa ja imee itseensä vanhaa venäläistä kulttuuria. Hiljaa rinnakkain talvehtivat nuo kaksi, ehkä kaarteissa vähän jäykkää ukkelia. Aion kuitenkin vielä kerran käydä pyyhkäisemässä kylkeä ja varmistamassa että kaikki on varmasti kunnossa…





tiistai 30. elokuuta 2016

Venäjää puhuva punaviini



Kovinkaan pitkään ei tehnyt mieli ajella Jampan mukana tulleella, sinällään ehjällä kypärällä jonka aromeista saattoi päätellä edellisen omistajan olleen myös….No jamppa. Pesin pehmusteet yököttävästi liljoilta haisevalla pyykinpesuaineella ja laitoin ne sen jälkeen pariksi päiväksi ruokasooda/kahvinporoumpioon. Se mahdollisti muutaman ensimmäisen harjoitusajon, koska oman kypärän hankkiminen ei ollutkaan ihan sukkahousukauppaa.

Nuoruudesta muistan että pääni on melko iso tai ainakin oudon muotoinen. Ratsastuskypäräni oli miesten kokoa. Ylioppilaslakkini on liian pieni, koska jostakin syystä en kehdannut ostaa Stockmannilta tarpeeksi suurta. Kotikaupunkini tarjonta on suppeaa eikä tällä pään muodolla uskalla tilata mitään verkkokaupoista. Niinpä oli suunniteltava iskua suurempaan kaupunkiin. Autokyyti järjestyi helposti kun lupasin samalla reissulla käydä tyttären kanssa Ikeassa. Se nosti jonkin verran kypärän hintaa, mutta oli ihan kohtuullinen korvaus muutaman tunnin kiertelystä motokaupoissa.

Ihminen joka ei kykene valitsemaan kahden tonnikalapurkin välillä tuntee suurta ahdistusta tämän kokoisen hankinnan edessä. Lähtökohtaisesti olisi hankittava tunnettu ja turvallinen merkki. Vaan kun mikään ei istunut eikä tuntunut hyvältä. Sininen on värinä täysin pois suljettu ja kaikenlaiset kirjavat. Huomio- ja neonvärit, ei kiitos! Kypärän pitää olla avattava ja siihen pitää tulevaisuudessa mahtua myös silmälasit. Luulisin. Aurinkovisiiri tarvitaan herkille silmille ja hyvä ilmastointi mahdollisten kuumien aaltojen varalle.

Muutama tunti uskomattoman tuskallista ähinää hiukset länässä, naama hiessä ja silmät huurussa. Rumia, vääränmallisia, väärän värisiä ja liian halpoja tai liian kalliita. Lopulta löytyi kohtalaisen kaunis verenpunainen yksilö, mutta ainoa vähänkään sopiva koko liikkui päätä ravistaessa. Kyseinen liike oli myös venetarvikemyymälä ja muutama muu asiakas lienee ihmettellyt miksi moshaan kaupan nurkassa moottoripyöräkypärä päässä. Eihän se siitä puolen tunnin heiluttamisesta sopivaksi muuttunut. Epätoivoisena pyysin apuun myyjää joka totesi että iso on. Ei mahda mitään. Nolottaa myöntää mutta pitkän päivän jälkeen parahdin vielä toiselle myyjälle kyynel silmäkulmassa että minä nyt kerta kaikkiaan haluan punaisen kypärän.  Tämä nuori mies kertoi että hänellä on todennäköisesti ratkaisu pulmaani ja antoi sovitettavaksi keltamustan. Hämmästyneenä nielin esiin karkaavat luonnehdintani herran älynlahjoista ja sovitin nöyrästi ja tottelevaisesti niin kuin kunnon kansalainen ikään. Se oli hyvä  ja juuri sopiva.

Myyjä kaivoi esiin valmistajan katalogin ja siellä ”red wine” kimmelsi omalla sivullaan kuin puhdas ja koskematon rubiini. Postipaketin odotus tuntui todella todella pitkältä. Kyllähän minä sen ymmärrän ettei väri ole tärkeintä kypärässä vaan käyttömukavuus ja turvallisuus….Tai no. Niin no. Mutta se oli rakkautta ensisilmäyksellä.  Tiesin heti että yhteinen matkamme tulee olemaan upea. Näin silmissäni kaikki ne onnelliset kilometrit ja hienot kohtaamiset jotka odottavat minua kun karautan maantielle punaviinipäissäni.

Se miten uusi kypäräni innostui Lavialla puhumaan venäjää onkin sitten jo kokonaan toinen tarina…