Juppiveroa odotellessa

Tässä on pimeän syksyn kuluessa ollut mukavasti aikaa narskutella hampaitaan kaavaillun moottoripyöräveron takia. Olen omistanut moottoripyöräni nyt kokonaisen puoli vuotta, josta olen ajanut kaksi kuukautta. Timo Soinin mukaan olen siirtynyt kertaheitolla parempiosaiseen ns. juppiskootterikansaan jonka hyvinvoinnista heitä tulee viipymättä rangaista.  Vähän kyllä jännittää että koska tämä Soinin lupaama vauraus ja parempiosaisuus alkaa näkyä käytännössä. Olen suositellut moottoripyörän ostamista pienituloisille sairaanhoitajakollegoilleni.  Sillä tavoin hyvätuloiseen kansanosaan siirtyminen onnistuu huomattavasti helpommin kuin esimerkiksi perinteisten palkkaneuvottelujen kautta.

Olen koittanut elää suhteellisen ekologisesti. Tunnen lievää häpeää lentomatkustamisestani ja olen erittäin tietoinen siitä, että kun tammikuussa makaan Intian kuumilla hiekoilla olen tuhonnut ympäristöä saavuttaakseni tämän joutilaisuudessaan täysin tuottamattoman olotilan. Lohduttaudun sillä että minulla ei ole autoa ja kierrätän aina kun voin. Saattaa olla että yhden hengen talouteni jätelajittelu ei vielä koko maailmaa pelasta, mutta voin kuitenkin nukkua rauhassa. Olen jo vuosia rahoittanut Intialaisen slummikoulun toimintaa ja aion mennä kyseiselle koululle lapsia tervehtimään.

Moottoripyöräverossa harmittaa sen omistamisperusteisuus. Minut olisi kovin helppo taivutella ymmärtämään, että myös moottoripyöristä pitää maksaa käyttömaksua kuten autoista. Ja nimenomaan käyttökuukausien/päästöjen mukaan. Mutta että minua tultaisiin verottamaan vain siksi että omistan moottoripyörän? Tätä luksusveroa tai juppiskootteriveroa kuten perussuomalaisten termi kuuluu perustellaan sillä, että ihminen ei tarvitse moottoripyörää. Itselläni moottoripyörä korvaa auton. Moottoripyörän omistaminen tarkoittaa kohdallani siis sitä, että talvisin liikkennepäästöni ovat minimaalliset. Lähinnä hikeä. 

Tiedän monta muutakin asiaa mitä ilman ihminen voi elää. Tällainen luksushyödyke on esimerkiksi hevonen. Mihin nykyihminen tarvitsee hevosta? Sillä ei voi kulkea edes niitä työmatkoja. Ainakaan kovin usein. Ja hevosen merkitys ravintoketjussamme on käynyt kovin pieneksi. Täysikasvuinen kylmäverihevonen kuluttaa epäilemättä kohtuullisen määrän luonnonvaroja elämänsä aikana. Tuttavani kilpahevosen verotusarvo on takuulla huomattavasti suurempi kuin 90-lukuisen, elämää nähneen rautaheppani. Ehdotan siis luksusveroa hevosenomistajille. Samaan kategoriaan voinemme laittaa myös seurakoirat. Ihminen ei tarvitse koiraa. Uskokaa pois. Ei todellakaan tarvitse. Ehdotan että koiravero tulee palauttaa mitä pikimmin. Kissanomistajana jätän tämän nyt tähän.

Talouteni tuskin kaatuu mahdolliseen veroon. Esitän kuitenkin näin etukäteen pahoitteluni lähialueen ravintoloitsijoille, kahvilayrittäjille ja tapahtumajärjestäjille. Veron tullessa aion säästää sen vähentämällä palvelujen ostamista lähialueeni yrittäjiltä. Kampaajalaskussa en voi enää säästää. Tukka roikkuu jo valmiiksi silmillä.

Talviuni

Vain vanha riimu on nyt tallissain…

Jamppa on viety talviunille ja nyt on hyvää aikaa miettiä kulunutta kesää ja syksyä. Pakko tunnustaa että odotin moottoripyöräilyn ja etenkin sen aloittamisen tässä iässä olevan huomattavasti hankalampaa kuin miksi se käytännössä osoittautui. Toki aloittamistani helpotti muutama ihana ja kärsivällinen kanssamopoilija. Olenkin lyhyessä ajassa sisäistänyt sen, että motoristi on motoristille…motoristi.
Tästä hyvänä esimerkkinä seuraava; Olin menossa yllätysvisiitille ja ystäväni kotitie oli revitty auki. Pysähdyin soittamaan onko hän kotona, koska minua ei huvittanut tunkea asfalttityömaalle turhan takia rymistelemään. Minuutin kestäneen puhelun aikana viereeni pysähtyi kaksi motoristia kysymään mikä hätänä. Toinen pyörällä ja toinen autolla. Hetken oli jo aikeissa ärsyyntyä moisesta häiriköinnistä. Eikö tässä nyt saa rauhassa edes puhelua soittaa? Seuraavaksi löysin itseni tarjoamassa apua motoristille, joka oli pysähtynyt korjaamaan ajotakkinsa auennutta hihaa…Odotan suurella mielenkiinnolla voiko auttamisen halu olla oikeasti noin pyyteetöntä ja missä ja miten nousee esille suomalaiskansallinen kateus ja vähättely. On nimittäin tullut tähän ikään harrastettua yhtä jos toista…

Yhteinen matkamme Jampan kanssa on kuitenkin vasta alussa. Syksyn onnelliset 1863 kilometriä eivät todellakaan riittäneet kuin juuri ja juuri siihen, että uskalsin ajaa 100km pikatietä perjantairuuhkassa ja ohittaa kuorma-auton. Tämäkin rohkeus löytyi lähinnä siitä syystä, etten kerta kaikkiaan kehdannut olla ohittamattakaan. Vanhat ystäväni  ”Mitä ihmisetkin sanoo” ja ”Mä en mitenkään tule kestämään tätä häpeää” nostivat päätään. Niinpä niin. Ei ole helppoa koittaa olla suorittamatta yli osaamisensa kun häpeä painaa toisessa vaakakupissa. Tässä tapauksessa satasen alueella viittäkymppiä ajava kuorma-auto oli ns. easy target ja uskallustani siivitti myös HD jonka perässä oli tarkoitus roikkua. Olisi ollut perin tuskallista laittaa  tekstiviesti,  että perässä tullaan…ensi viikolla!

En ole kirkollinen ihminen, mutta yksi haaveistani oli ajaa katsomaan tuhopoltettua ja uudelleen rakennettua Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoa, missä kuvattiin Postia pappi Jaakopille - elokuvaa. Kysymys ei ollut siitä, että ajan Sastamalaan katsomaan tätä nimenomaista kirkkoa. Kysymys oli siitä, että voin mennä katsomaan sitä koska haluan. Moottoripyörä on keino tavoitella samankaltaista vapautta kotimaassa, josta tähän asti olen nauttinut lähinnä reppureissaillessani maailmalla. Olen matkustellut yksin Intiassa, Indonesiassa, Kuubassa jne nauttien siitä, että voin itse päättää mihin aamulla suuntaan. Elämäni ensimmäinen kokemus moottoripyörän kyydissä istumisesta ikinä oli sysipimeässä Intian yössä. Kuski uskoutui minulle olevansa Ricky Martinin veli…

Viimeksi tänä aamuna kurkistin makuuhuoneen ikkunasta onko kaveri tallessa. Pihamaa oli tyhjä.  Jamppa talvehtii arvokkaassa Volga-seurassa ja imee itseensä vanhaa venäläistä kulttuuria. Hiljaa rinnakkain talvehtivat nuo kaksi, ehkä kaarteissa vähän jäykkää ukkelia. Aion kuitenkin vielä kerran käydä pyyhkäisemässä kylkeä ja varmistamassa että kaikki on varmasti kunnossa…

Venäjää puhuva punaviini

Kovinkaan pitkään ei tehnyt mieli ajella Jampan mukana tulleella, sinällään ehjällä kypärällä jonka aromeista saattoi päätellä edellisen omistajan olleen myös….No jamppa. Pesin pehmusteet yököttävästi liljoilta haisevalla pyykinpesuaineella ja laitoin ne sen jälkeen pariksi päiväksi ruokasooda/kahvinporoumpioon. Se mahdollisti muutaman ensimmäisen harjoitusajon, koska oman kypärän hankkiminen ei ollutkaan ihan sukkahousukauppaa.

Nuoruudesta muistan että pääni on melko iso tai ainakin oudon muotoinen. Ratsastuskypäräni oli miesten kokoa. Ylioppilaslakkini on liian pieni, koska jostakin syystä en kehdannut ostaa Stockmannilta tarpeeksi suurta. Kotikaupunkini tarjonta on suppeaa eikä tällä pään muodolla uskalla tilata mitään verkkokaupoista. Niinpä oli suunniteltava iskua suurempaan kaupunkiin. Autokyyti järjestyi helposti kun lupasin samalla reissulla käydä tyttären kanssa Ikeassa. Se nosti jonkin verran kypärän hintaa, mutta oli ihan kohtuullinen korvaus muutaman tunnin kiertelystä motokaupoissa.

Ihminen joka ei kykene valitsemaan kahden tonnikalapurkin välillä tuntee suurta ahdistusta tämän kokoisen hankinnan edessä. Lähtökohtaisesti olisi hankittava tunnettu ja turvallinen merkki. Vaan kun mikään ei istunut eikä tuntunut hyvältä. Sininen on värinä täysin pois suljettu ja kaikenlaiset kirjavat. Huomio- ja neonvärit, ei kiitos! Kypärän pitää olla avattava ja siihen pitää tulevaisuudessa mahtua myös silmälasit. Luulisin. Aurinkovisiiri tarvitaan herkille silmille ja hyvä ilmastointi mahdollisten kuumien aaltojen varalle.

Muutama tunti uskomattoman tuskallista ähinää hiukset länässä, naama hiessä ja silmät huurussa. Rumia, vääränmallisia, väärän värisiä ja liian halpoja tai liian kalliita. Lopulta löytyi kohtalaisen kaunis verenpunainen yksilö, mutta ainoa vähänkään sopiva koko liikkui päätä ravistaessa. Kyseinen liike oli myös venetarvikemyymälä ja muutama muu asiakas lienee ihmettellyt miksi moshaan kaupan nurkassa moottoripyöräkypärä päässä. Eihän se siitä puolen tunnin heiluttamisesta sopivaksi muuttunut. Epätoivoisena pyysin apuun myyjää joka totesi että iso on. Ei mahda mitään. Nolottaa myöntää mutta pitkän päivän jälkeen parahdin vielä toiselle myyjälle kyynel silmäkulmassa että minä nyt kerta kaikkiaan haluan punaisen kypärän.  Tämä nuori mies kertoi että hänellä on todennäköisesti ratkaisu pulmaani ja antoi sovitettavaksi keltamustan. Hämmästyneenä nielin esiin karkaavat luonnehdintani herran älynlahjoista ja sovitin nöyrästi ja tottelevaisesti niin kuin kunnon kansalainen ikään. Se oli hyvä  ja juuri sopiva.

Myyjä kaivoi esiin valmistajan katalogin ja siellä ”red wine” kimmelsi omalla sivullaan kuin puhdas ja koskematon rubiini. Postipaketin odotus tuntui todella todella pitkältä. Kyllähän minä sen ymmärrän ettei väri ole tärkeintä kypärässä vaan käyttömukavuus ja turvallisuus….Tai no. Niin no. Mutta se oli rakkautta ensisilmäyksellä.  Tiesin heti että yhteinen matkamme tulee olemaan upea. Näin silmissäni kaikki ne onnelliset kilometrit ja hienot kohtaamiset jotka odottavat minua kun karautan maantielle punaviinipäissäni.

Se miten uusi kypäräni innostui Lavialla puhumaan venäjää onkin sitten jo kokonaan toinen tarina…

Mummu autokoulussa

Päästäkseni kartalle siitä olenko suunnilleen oikealla tiellä, päätin noudattaa neuvoja ja pyörähtää paikallisessa autokoulussa. Ensimmäinen kysymys kuului että minkälaisella pyörällä haluaisin ajaa? Hämmentävää sikäli, koska en tiedä moottoripyöristä edelleenkään juuri mitään. Vastasin kertomalla omastani, mutta eihän heillä ole customeita opetuskäyttöön. Olen myös hieman taikauskoinen ja mielessäni  käväisi että kaikki käy kunhan ei vaan ole sininen. Kysymyshän koski lähinnä kokoa, tehoa tai whatever, ei värejä taikka malleja. Nyt ollaankin sitten todellisella epämukavuusalueella eli teknisten asioitten äärellä. En kommentoi tätä sen enempää. En ole välttämättä kovin hyvin sisäistänyt kuutioita, watteja ja mitä näitä nyt on…

Ennakkoluuloni tätä harjoittelukumppaniani kohtaan olivat suuret. Minusta muovikatteinen pyörä näyttää lähtökohtaisesti agressiiviselta, vaikeasti käsiteltävältä ja liian nopealta voimailijalta, kun taas custom mukavan leppoisalta, pyöreältä ja luotettavalta naapurin sedältä. Ajoasentokin oli pysty ja polkimet oudossa paikassa.  Oma Jamppani muistuttaakin enempi leppoisaa nojatuolia mukavalla jalkarahilla. Pienen rohkaisun jälkeen autokoulun Honda lähti yllättävän mukavasti liikkeelle ja tuntui sopivalta käteen. Itse asiassa tajusin aika nopeastikin että näillä vehkeillä on muutakin eroa kuin ulkonäkö. Sen verran näpsäkästi tämä Honda CB 500F vastasi kun pyydettiin. Itse olen luonteeltani hidas, hajamielinen ja päättämätön joten laiskanpulskea hoppani sopinee kuitenkin paremmin minulle.  Näinkin pienellä kokeilemisella alkoi avautua että ne jotka rakastavat moottoripyörissä nimenomaan vauhtia valitsevat toisin kuin minä. Minä rakastan vanhoja tavaroita, rokkenrollia ja vapautta mennä ja tulla kuten haluan, nopeudella ei ole niin väliä.

Onhan se hurjaa että saan ajaa kortillani moottoripyörää ilman että kukaan varmistaa tuleeko hommasta mitään. Kysymyshän on kuitenkin melko suuresta joukosta niitä muita tiellä liikkujia mitä yhdellä ajolenkillä kohtaa.  Tässä perään katsomisen luvatussa maassa on säädetty kaikenlaisia älyttömiä(kin) lakeja  joten  ihmettelen suuresti ettei tähän asiaan  ole ketään keksinyt puuttua.  Tokihan siinä säästyy euro poikineen kun ei tarvitse käydä autokoulua, mutta ilman herra O:ta olisin melkoinen riski. En todennäköisesti osaisi vielä edes ohjata pyörääni oikein.  

Nyt siis tarkistetaan mitä olen herra O:n kanssa ehtinyt viikon aikana oppia. Harjoittelin kahta haastetta jotka pyörivät mielessäni heti ensimmäisellä ajoviikolla. Hidasajoa kaupunkiliikenteessä koska kaupunkilaisena se on ensimmäisenä edessä jos haluan päästä pois kotoa. Ja jarruttamista yllättävissä tilanteissa. Sitä on pieni ihminen melko epävarmalla pohjalla kun ei ole ollenkaan varma miten pyörän saa nopeasti ja turvallisesti pysähtymään äkillisen esteen sattuessa kohdalle.  Kiintoisaa on sellainenkin näkökulma että moni uskaltaa sompailla kyllä menemään liikenteessä, mutta sitten ei uskalleta jarruttaa samasta nopeudesta valvotuissa olosuhteissa. En minäkään oikein uskaltanut. Hätäjarrutus ei ehkä ole hanskassa jos saa pyörän pysähtymään 30 km tuntivauhdista. No, kyllä se uskallus siitä kasvoi, mutta nopeutta en osaa itse sanoa. Kiellettiin nimittäin useaan otteeseen tuijottamasta siihen mittariin. Katse eteenpäin…eteenpäin…eteenpäin. Hyvin jäi mieleen. Kiitos Porin Ajo-expert ja Pertsa neuvoista ja rohkaisusta. Tuomio oli onneksi se, että olen oikealla tiellä. Kilometrejä vaan lisää, vertaistukea ja sopivalle ajokurssille heti kun mahdollista.  Lähitulevaisuudessa pitänee hankkia sopiva jäsenkortti kevättä ja kursseja ajatellen.

Varo!

Varo sivuteiltä tulevia autoja, varo pimeitä mutkia, varo sepeliä suorilla, varo sepeliä mutkissa, varo uria, varo kuoppia, varo vettä, varo maalattuja merkintöjä asfaltilla, varo kaivonkansia, varo raiteita, varo pikipaikkauksia, varo savipaakkuja, varo kaistanvaihtoja, varo visiiriin lentäviä kiviä, varo visiiriin lentäviä hyönteisiä, varo visiiriin lentäviä lintuja, varo hirviä, varo peuroja, varo eläimenraatoja tiellä, varo rekkojen kohtaamista, varo tuulta aukeilla paikoilla, varo maatyökoneita, varo äkkijarrutuksia…Varo! 

Neitsytmatka

Vihdoinkin liikenteeseen. Sovimme herra O:n kanssa että lähdemme ajelulle alkuillasta, kunhan neljän ruuhka on hieman hälventynyt.  Aamupäivällä kuitenkin päätin, että minun pitää suoriutua ensimmäisestä ajokerrasta yksin. Olenhan minä sentään matkustellut yksinäni kolmessa eri maanosassa ja viime talvenakin ratsastin Kuubassa täyttä laukkaa ylös tuntemattomille vuorille. Että eihän tämä nyt niin vaikeaa voi olla. Päättäväisesti vedin ajokamat niskaan ja kävin poistamassa Jampalta peitteen. Sitten iski pelkotila. En voi, en uskalla. Kuljin ympäri asuntoa saappaat jalassa ja kävin vuoropuhelua itseni kanssa, että ei nyt ruveta luusereiksi tässä kohtaa. Lapseltakin tuli sopivasti viesti ”Älä äiti kaadu” Mielenkiintoista, että olen enemmänkin huolissani siitä miten mahdollinen haaveri vaikuttaa muihin ihmisiin kuin minuun itseeni. Lapsiin.

Katsoin ikkunoista ja joka puolella taloa sama juttu. Autoja. Ärsyttävissä määrin autoja liikkuu näinkin pienessä kaupungissa ja mikä pelottavinta, kotitaloni on saarrettu liikenneympyröillä. Pori on liikenneympyröitten luvattu maa. Täällä sijaitsee myös yksi Suomen pienimmistä liikenneympyröistä. En tiedä taittuuko Jamppa siihen, enkä aio ihan heti mennä kokeilemaankaan. Lopputuloksena luuserinpiru vs. minä  1 – 0. Riisuin kamat pettyneenä ja lähdin Anttilan konkurssimyyntiin ostamaan joululahjoja.

Klo 18 koitti totuuden hetki. Karkuun en pääse, enkä voi enää luovuttaa. Sen verran tässä on ylpeyttä, aikaa ja rahaa pelissä. Starttaaminen onnistui kommelluksitta. Lähdimme pihasta peräkanaa, enkä voi olla taas mainitsematta että keskustasta kohti vähän rauhallisempia pikkuteitä. Herra O oli ystävällisesti katsonut meille valmiiksi reitin missä on vähän kaikkea. Mutkia, mäkiä, niitä ympyröitä jne. mutta ei mitään liikaa. Sitä tuntee itsensä aika avuttomaksi kun pelästyy yllättäin eteen ilmestyvää korotettua suojatietä. Kun ei ole aavistustakaan miten Jamppa sellaiseenkin reagoi tai mihinkään. Fasaanieste tuli myös kohdattua. Peileihin piti muistaa kurkkia ja vilkkukin palauttaa. Onhan siinä monenlaista kun mitään ei ole vielä selkäytimessä.  Sateelta vältyttiin, mutta märkää asfalttia tuli ajettua auringon paistaessa suoraan päin silmiä. Odotan todella uutta, tehtaalta tilattua kypärääni tulevaksi. Ja ne liikenneympyrät. Ei niin pahoja kuin kuvittelin, mutta totuuden nimessä on mainittava että ajan niihin kuin mummu. Veikkaan että joku autossaan ärähti,  että rollaattorikin kulkee nopeammin kuin tuo kaksikko.

Onneksi tässä iässä ei enää kuole häpeään, vaikka kulkupeli sammuisi. Pari kertaa sammuttiin risteykseen kun piti oikein pysähtyä ja mukaan tuli liian monta liikkuvaa osaa eli se muu liikenne minkä sekaan olisi pitänyt suoriutua sujuvasti. Itsetuntoni kestää tämän kyllä. Itseasiassa alan kallistua sille kannalle, että ei se liikenneympyrä nyt niin kamala ole. Muistin minä jo vilkuttaakin. Pitkillä suorilla hra O koitti haastaa vähän suuremmille nopeuksille, mutta täysin kilpailuhengettömänä pidin huippunopeuden näin ekalla kerralla vain 60km/tunnissa. Ihastuneena on pakko kehua uutta ystävääni joka on oikein mukava, vakaa ja ilmeisesti myös melko yksinkertainen. Enkä tarkoita siis herra O:ta. 

Jos näette mummun punaisella Yamahalla jossakin risteyksessä odottamassa vuoroaan, niin tarjotkaa vaikka kahveet. Mustana kiitos!

Eka kerta

Vaikka lupasin, ei kärsivällisyyteni mitenkään riittänyt pidättäytymiseen näytöskauden puoliväliä kauemmas. Viikko sitten ajoin autolla Jampan perässä huoltoliikkeeseen. Mainittakoon että onnistuin jättämään omat hiukseni auton oven väliin. Moottoripyörän kanssa ei onneksi tule tällaisia ongelmia. Luulisin. Polte ja jännitys alkoivat käydä sietämättömäksi. Puheenaiheet ja nettiselailu alkoivat olla pelkkää ajoasiaa. Kytkin, kaasu, etu- vai takajarru, vastatyöntöohjaus ja keskipakovoima. Mielenkiintoista mutta ehkä vähän sekavaa.   Saman aikaisesti silmiin sattui kertomuksia, kuvauksia ja keskusteluja erilaisista kaatumisista. Huomasin että pientä kaatumispelkoa alkaa tunkea päälle ennen kuin olen itse ajanut metriäkään. Pyörän seisoessa pihassa minä hankin tietoa, kuuntelin toisten kokemuksia ja mielikuvat alkoivat elää päässäni vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Tästä mielikuvien nykytanssista piti tehdä nopeasti loppu ennen kuin kynnys aloittaa ajaminen nousisi liian korkeaksi.

Näyttää hyvin vahvasti siltä että kyllä motoristi auttaa toista motoristia ja erityisen kärsivällisesti tällaista vasta-alkajaa. Toinen mopokummini Herra O ajoi Jampan huoltoon ja takaisin sekä mikä parasta vihdoin ja viimein tyhjälle parkkipaikalle meidän eka kertaa varten. Siis Jampan ja minun. Kärsivällinen herra O näytti minulle kaikki nippelit ja namikat joita tuntui aluksi olevan runsaanpuoleisesti. Pakko tunnustaa,  että hetki piti miettiä kummalla puolella on vaihteet ja kummalla takajarru. Kytkin löytyi jostakin syvämuistista 80-luvun mopokokeilujen peruja. Kaasu, sehän oli selkäytimessä, tottakai. Tähän ikään on tullut kokeiltua monenmoista. Hevosenkin olen omistanut. Miksi ihmeessä tuntui lähes mahdottomalta sellainen ajatus että voisin hallita kaksi kahvaa, kaksi poljinta ja kaksi taustapeiliä ja vieläpä kaikkia yhtä aikaa. Auton ajaminen jäisellä tiellä ja vauhkolla hevosella kiitäminen yli syksyisen kyntöpellon tuntuivat lähinnä lasten leikiltä siihen verrattuna, että minun pitäisi ajaa moottoripyörää ykkösvaihteella tyhjän parkkipaikan halki. Ah sitä onnen tunnetta kun vihdoinkin ajoin itse ja liikkeelle lähtökin meni suhteellisen pehmeästi. Tunsin myös suurta helpotusta siitä, että pystyn pitämään pyöräni tukevasti pystyssä sen ollessa paikoillaan. Ai miksi? Veikkaan että osa teistä varmasti tietää tähänkin vastauksen. Pyörin ympäri parkkipaikkaa kuin hyrrä. Ykkösellä ja kakkosella tuli haettua tuntumaa kytkimeen, jarruihin, vaihteisiin ja kääntämiseen. Facebookin naismotoristiryhmän vinkeistä oli huomattava apu koska osasin jo ensimmäisellä kerralla tutkailla mm. erilaisia tapoja jarruttaa. Olihan se hurja tunne kun mutka meni pitkäksi ja tulin lyöneeksi ajosaappaan maahan siltä varalta jos keikkaa…hmmm...vaikkakin vain parkkipaikalla…

Jäin myös kiinni teatterille antamani lupauksen rikkomisesta. Eihän neitsyyden menettämistä voi nykyaikana mitenkään kuitata hiljaisuudella. Olisiko ekaa kertaani tapahtunutkaan jos sitä ei olisi voinut hehkuttaa facebookissa oikein kuvien kera.  Hieman sääliksi kävi herra O:ta joka seisoi kuumissa ajovaatteissaan paahteisella parkkipaikalla kannustamassa että todella hienosti ajettu…koko 100 metriä ja kuvaamassa tätä ihmiskunnan tulevaisuutta mullistanutta tapahtumaa.  Kiitollinen olen ja hymyilen kuin suomenpystykorva.

Identiteetti muuttuu?

Vein roskat. Tällä nimenomaisella roskienvientikerralla tunsin olevani eri ihminen kuin ennen. Joudun nimittäin kävelemään roskiksille moottoripyöräni ohi. Vien tällä hetkellä roskia melko usein, vajaitakin pusseja. Ei kovinkaan ekologista. Sain ohjeeksi peittää Jampan peitteellä siitä syystä, että se on korkeiden pihakoivujen alla joista ensinnäkin tippuu lehtiä ja toiseksi niissä hengailee isohko parvi variksia. Pyörä pysyy siistinä, mutta minä näen vain sinisenharmaan peitteen, joka muuten on aivan liian pieni.

Ensimmäinen vierailuni suositussa tarvikemyymälässä moottoripyörän omistajana sujui kutakuinkin hyvin. Itsevarmoin askelin otin nuo neljä tärkeää hyllyväliä suvereenisti haltuun. Neuvoa en kysynyt ja nyt minä olen kanta-asiakas. Ainoastaan yksi kolmesta tavarasta oli täysin epäsopiva. Se ainoa jonka olin etukäteen mitannut. Epäuskoisena venyttelin peitettä Jampan niskaan. Kyllä se juuri ja juuri variksilta suojaa antaa, mutta visuaalinen vaikutelma ei ole erityisen pro.

Jamppa joutuu odottamaan vuoroaan tuossa koivujen alla vielä hetken aikaa. Olen luvannut ohjaajalle etten aloita ajamisen harjoittelua ennen kuin kesäteatterin esityskausi on ohi. Ohjaajamme usko kykyihini suoriutua moottoripyörän ajamisesta ei liene ihan korkeimmasta päästä. Tosin ei vaadita kovinkaan suurta nilkannyrjähdystä kun porraskävely korkokengissä ei enää onnistu. Eipä se muutenkaan ole erityisosaamisalueitteni kärkipäässä. Olen siis luvannut pitää itseni kurissa vielä kuukauden…ehkä…

Voinko minä kutsua itseäni motoristiksi vaikka en ole ajanut vielä metriäkään? Identiteettini on kuitenkin jo selkeästi muuttunut. Tunnen kuuluvani eri heimoon kuin ennen. Olenhan yksi ”meistä” Olen taloyhtiössä ainoa jolla on moottoripyörä. Korvaamaton neuvonantajani Late näytti miten siirrän pyörää ilman että sitä tarvitsee käynnistää. Meille kun on nimittäin tulossa laajempi piharemontti. Saatan joutua työntelemään sitä muutamankin kerran tuossa pihalla edes takaisin. Toivon todella, että yleisöä on huomattavasti vähemmän kuin kesäteatterissa!

                        Hyvää ja turvallista Juhannusta kaikille!

Jamppa tuli taloon.

Tämä päivä teki haaveestani totta. Siinä se nyt on, ensimmäinen moottoripyöräni. Korvaamaton neuvonantajani Late ajoi Jampan kotipihalle. Seuraavaksi pitäisi opetella ajamaan sitä. Nyt tuntuu kuin olisi tehnyt isommankin urheilusuorituksen. Hetken hengähtämistä tämä kyllä vaatii. Ehkä aloitan rasvaamalla laukut.

         Ajattelin vielä käydä peittelemässä pojan ja toivottamassa hyvää yötä! 

Kohta se on totta!

Jännitys tiivistyy…haaveista taitaa pian tulla totta. Koeajoja on jo sovittuna. Uusvanhat ajokamat roikkuvat eteisen naulakossa. Eipä siihen sitten enää paljon muuta mahdukaan. Pitänee luopua osasta noin pariakymmentä muuta tarpeellista kevät- ja kesä takkia. Tai ehkä en luovu vaan vien ne vinttiin pahan päivän varalle. Saattaa olla ettei minulla kohta ole rahaa ostaa uusia.

Tämä blogi alkaa kiitoksilla. Kiitos naiset! Kun olin kahlannut läpi merkkiviidakon ja päätynyt jonkinlaiseen lopputulemaan niin edelleen kiertelin ja kaartelin lopullista päätöstä oman pyörän ostamisesta.  Uskaltamisen kanssa minulla ei ole elämässäni enää aikoihin ollut ongelmaa, mutta että oppisinko ajamaan? Osaisinko ajaa turvallisesti niin että lapsenlapset saavat pitää mummunsa ja mummu pikkulikkansa ja isommatkin. Mielessä käväisi hetkellisiä kuolemanpelon välähdyksiä jolloin näin itseni pulassa ja seuraukset olivat, no arvaatte varmaan ilman että järkytän perikuntaa niitä kuvailemalla. Samoin mietin että miten ihmeessä tällainen niin sanotusti moottorihahmotushäiriöinen voi tietää mitä tehdä sen moottoripyöränsä kanssa jos se ei vaikka jonain aamuna käynnisty? Ja se kaikkein pahin. keneltä minä ikinä kehtaisin kysyä mitä sinne tankkiin laitetaan? Moottoripyörän myyjältäkö? Kuvitelkaa tilanne! En muuten ole ehtinyt vielä selvittää asiaa koska on ollut niin paljon puuhaa noiden varusteiden hankkimisessa.

Päädyin klikkaamaan hyvin merkittävää liity-painiketta facebookissa: Naismotoristit. Scrollailin hetken ja sitten kirjoitin epäilemättä ikiaikaisen FAQ:n eli miten tällainen osaamaton, mutta kortin omaava viiskymppinen mummu pääsee alkuun? Noin tunnissa olin jo ihan liekeissä. Osaan, opin ja hitto soikoon minullahan on kohtalotovereitakin vaikka kuinka paljon. Motoristimummoja tuntui plumpsahtelevan esille kuin plussapisteitä.  Apua löytyi niin ajotuntien ja harjoittelun suhteen, sekä aloittelijalle järkevien varusteitten hankkimiseksi. En usko että tulee eteen sellaista kysymystä mitä en naismotoristiryhmässä kehtaisi esittää. Tällä hetkellä haussa on omaan päähän sopiva kypärä ja sehän ei ole maailman yksinkertaisin projekti. Ensin pitää ottaa huomioon turvallisuusnäkökulmat ja vasta kakkosena väri (kiitos maanpinnalle palauttamisesta hyvät naiset)  Eli kiitos ja nähdään kunhan saan polttoaineasian selvitettyä!

Tämä ei ole mikään nuoruuden haave, vaan olen löytänyt itseni muutaman viimeisen vuoden aikana kääntyilemästä kateellisena pärinään päin. Tarkoitukseni oli hankkia itselleni niin sanottu kesäauto, mutta yht` äkkiä oivalsin että enhän minä mitään Fiat Puntoa tarvitse vaan moottoripyörän (anteeksi Fiat, tämä ei ole merkkikysymys) Kun otin kuningasideani puheeksi eri ihmisten kanssa oli tyrmistys melkoinen. Ratkaisuksi moottoripyöräkuumeeseen tarjottiin että etsi joku mies jolla on moottoripyörä. Onko se ainoa ratkaisu? Tinder-profiili tekstillä että etsitään miestä custom-pyörällä. Ikä ja ulkonäkö on sivuseikka paitsi pyörän. Vanha saa olla mutta sinistä en huoli….

No hätätilannehan oli jo syntymässä kun tajusin että mies tähän projektiin tarvitaan….Koeajamaan se pyörä. Samassa muistin loistavan miehen siihen hommaan, jonka esittelen teille kenties myöhemmin. On aika harvinaista että kummi on suojattiaan nuorempi, vai onko?