Miten NAIStimesta tuli NICEmoto?

Jos joku olisi ennustanut, että Vakka-Suomessa asuvasta hevosenomistajasta ja kansanmusiikinharrastajasta sukeutuu 15 vuodessa Porilainen sinkkumotoristi, olisin pitänyt tyyppiä vähintäänkin häiriintyneenä. Lauluyhtyeemme Wirmakka oli alun perin nimeltään ”NAIStime”  ja Porilainen Konepyöräklubi ry järjesti naisille tarkoitetun koulutusviikonlopun tittelillä ”NICEmoto”.  Nimien yhtenevä sanaleikki viehättää minua suuresti ja sai myös pohtimaan sitä, miten jännittävästi elämä meitä täällä kuljettaa. Omilla valinnoilla on ollut toki merkitystä ja myös kaikilla ihmisillä, jotka ovat matkanneet kanssani. Ratsastus, musiikki, keramiikka, näytteleminen, matkustelu ja moottoripyöräily. Onhan siinä jo vanhainkodissa muisteltavaa.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ei minua ole koskaan jännittänyt kiitää vauhkolla hevosella yli peltojen. Mutta pelkkä ajatus siitä, että joudun pujottelemaan kävelyvauhtia arvovaltaisen kouluttajaryhmän edessä ja muitten kurssilaisten katseiden alla saa pulssin nousemaan ja veren kohisemaan suonissa. Paniikki. Kotoa lähtiessä olin melko varma, että vedän lipat sorapihalla taikka pyyhällän läpi kerhon lauta-aidasta. Ei paljoa nukuttanut. Hermostuksissani en saanut aamulla Jamppaa startattua...unohdin taas sen pahuksen ryypyn.

Kerholle kokoontui sekalainen ryhmä naisia. Esittäytymiskierroksella tuli selväksi, että meitä on todellakin laidasta laitaan ja kokemus ja kokemukset ovat monenlaisia. Itse olin ajanut jo kymmenkertaisen määrän ryhmän tuoreimpaan motoristiin verrattuna. Ikähaarukkakin oli melkoinen ja pyöriä joka lähtöön. Letkassa lähdimme kouluttajien kera kohti lentokenttää. Ensimmäinen letka-ajo checked. Koulutuspäivään sisältyi myös sorapätkä. Ensimmäinen sora-ajo cheked.

Vanhalla henkilöautokortillani saan ajaa moottoripyörää, vaikkei minulla ollut sitä ostaessa muuta hajua kuin että ykkönen ylös ja loput alas. Vai oliko se kuitenkin toisin päin? Harjoittelimme muun muassa ajokortin käsittelykokeeseen kuuluvia asioita ja tajusin ettei inssi olisi välttämättä ollutkaan minulle ihan läpihuutojuttu, vaikka olinkin jo parituhatta kilometriä rämpinyt armaani kanssa ilman suurempia kommunikaatio-ongelmia. Mitä hitaammaksi homma meni, sitä vaikeammaksi se kävi. Hikistä touhua koittaa liikuttaa liki 300kg rautaa niin hitaasti kuin mahdollista ja koittaa nähdä tennispallon puolikkaat joita ei kuitenkaan saa katsoa. Leuka ylös ja katse tulevaan. Sehän sopii elämänohjeeksi melkein joka asiaan. Tänään viimeksi eli kuukausi koulutuspäivän jälkeen läjähti aivoihini kesken lenkin että ”Herää pahvi, leuka ylös ja katso minne ajat” Ei mitenkään helppo nakki näillä asfalttipaikkauksilla. Kohtalaisen kokoinen pomppu mutkassa. Pulssin kohotuksilla selvittiin. Täytyy tähdentää, että mainiot kouluttajamme eivät käyttäneet termiä pahvi. Olen jonkin verran jalostanut heidän ohjeitaan itselleni paremmin sopiviksi.

Koulutuspäivät opettivat, että kokeneetkin kuskit suhtautuvat kauden aloitukseen vakavasti. Harjoiteltava on ja taitoja on päivitettävä. Olen miettinyt, että kuinka monta tuhatta kilometriä voin olla vielä aloitteleva motoristi. Hurraa, minähän voin olla sitä periaatteessa vaikka joka kevät! Oli kyllä mahtava naisporukka ja mikä parasta loistavat ja kärsivälliset opettajat. Varoitankin työkavereita näin ennakkoon, että tästä taitaa tulla minulle traditio. Turha tyrkätä työvuoroa Nicemoto-viikonloppuun.

Eli päivän saldo meni kirkkaasti plussalle. En ehkä olisi voittanut pujottelukisaa jos sellainen olisi järjestetty, mutta kouluttajan toteamus, että Jampalla oli päivän parhaat äänet lämmitti sydäntäni. Sehän se on ajamisessa tärkeintä…eikö olekin...

Jo on ilmoja pidelly..

Minusta on alkanut tuntua, että nuo kierot pikku ilkimykset eli sään haltijat pitävät jostakin syystä minua pilkkanaan.  Ostin kolme vuotta sitten sukset. Siitä asti olen odotellut kunnon hiihtokelejä. Haaveeni on ollut lähteä pikku pakkasessa ja auringonpaisteessa hiihtoretkelle upeaan Yyteriin. Repussa termospullollinen kahvia, suklaalevy ja aurinkorasvapuikko nenän ja poskien suojaamiseen. Viime talvena en enää viitsinyt edes hakea suksia alas vintiltä. Tuoreena motoristina minulla on nyt ilo ja riemu nauttia kauniista lumisateesta…..toukokuussa. No hiihtokeleistä ei sentään voi puhua, mutta joka tapauksessa lunta tuolla ulkona on. Muistan kun kerran pidin tapojeni vastaisesti lomani heinäkuussa. Lopputuloksena oli kylmin heinäkuu vuosiin ja päätin paeta tilannetta lentämällä Kroatiaan. Kroatiassa oli kuumin heinäkuu vuosikymmeniin. Vuokraamani asunnon ilmastointi osoittautui rikkinäiseksi tuulettimeksi. Paikalliset huokailivat, eikä kukaan jaksanut tehdä oikeastaan mitään. Kaikki siellä tiesivät jostain syystä että skandinaviassa on poikkeuksellisen kylmä. Vietin siis viikon Pulassa puhumassa lähinnä ilmastonmuutoksesta.

Olen hyvin tietoinen siitä, että hiilijalanjälkeni on huomattavasti kasvanut moottoripyöräharrastuksen aloittamisen myötä. Aikaisemmin suurimmat syntini tässä suhteessa ovat olleet vuosittaiset lomalentoni kaukomaille. En kyllä ajatellut luopua niistäkään. Yritän olla ekologinen matkailija. Ostan yleensä palvelut suoraan paikallisilta, käytän kestokasseja, täytän vesipulloa ja matkustan joukkoliikennevälineillä jos se vain on mahdollista. Omaa autoa en ole omistanut enää noin kymmeneen vuoteen. Kierrätän jätteeni ja sähkönkulutukseni on pientä ja sekin vihreää. 

En ole vielä päättänyt millä tavoin aion huonoa omatuntoani tulevaisuudessa lepytellä. Alan olla jo siinä rajalla, että ryhdyn kokonaan kasvissyöjäksi. En tiedä olenko oikeassa kun minulla on sellainen mielikuva, että tämän maan huoltoasemaketjut eivät ole mitään kasvissyöjien paratiiseja. En myöskään tahdo syödä sämpylöitä tai munkkeja enkä juoda tavallista kahviakaan. Pahoittelen jo etukäteen kaikille tuleville kanssakulkijoilleni sitä, että tulen joka tapauksessa olemaan se porukan kermaperä jolle ei bensisten tarjonta koskaan kelpaa. No, ehkä jäätelö ja suklaa kuitenkin…

                    Ehkä huono onneni säiden suhteen kääntyy.
                    Jospa huomenna onkin jo kesä...