Viime syksynä suurin haaveeni oli, että pystyisin ajamaan Sastamalaan katsomaan Pyhän Olavin kirkkoa. Maisemaa joka teki minuun suuren vaikutuksen ”Postia pappi Jaakobille” elokuvassa. Autottomalle ihmiselle 72,2 kilometriä bussireittien ulkopuolella on pitkä matka. Nuoriso kuskailee mummua mielellään kauppa-asioille, mutta ei välttämättä enää maaseutukirkkoihin. Herro O:n johdolla ajoimme syksyllä Sastamalaan ja se oli ensimmäinen moottoripyöräreissuni pois kotikaupungista. Tunsin olevani niin vapaa ja niin kaukana kotoa.
Toinen,
pitkän aikavälin haaveeni oli, että uskaltaisin lähteä joskus moottoripyöräreissulle Itä-Suomeen. Heinäkuisen kerhorallin päätteeksi lähdin ajelemaan
Hämeenlinnasta itsekseni kohti Saimaata. Lieneekö edellisen illan karaoken
seurausta, että lähtöfiilis oli jokseenkin nuhruinen, mutta lähdettävä kuitenkin
oli. Yllätys oli melkoinen, kun valitsin
mukavan näköisiä teitä google mapsista ja löysin itseni Vääksyn kanavalta. Tiesin
toki, että Suomessa sellainen on, mutta ei minulla ollut harmaata
aavistustakaan siitä missä se sijaitsee. No nyt tiedän.
Ihmiselle joka vielä vuosi sitten muisteli Lahden olevan Itä-Suomessa, kartan ja navigaattorin kanssa häärääminen on suuri tutkimusmatka.
Ihmiselle joka vielä vuosi sitten muisteli Lahden olevan Itä-Suomessa, kartan ja navigaattorin kanssa häärääminen on suuri tutkimusmatka.
Välillä
Hämeenlinna-Puumala eksyin noin viisi kertaa ja ajoin ainakin 100 kilometriä
ylimääräistä, mutta ei se himmentänyt onneani perillä. Ei sitä himmentänyt edes pimeä metsä,
sateinen Saimaa, halpa kolmioleipä ja lämmin olut. Olinhan vihdoin Itä-Suomessa.
Tuntui siltä, että Intiakin on ollut minulle helpommin saavutettavissa kuin
itäinen kotimaa. Saimaan
saaristoreitti oli hieno. Yksin reissatessa mukavaa on se, että voi pysähtyä
katselemaan maisemia puolen kilometrin välein jos haluaa. Ihan kaikilla matkakumppaneilla
ei todennäköisesti kestäisi hermot. Minun moottoripyöräilyn aloittamisen keskeinen
ideahan oli nimenomaan Suomeen tutustuminen. Se ei onnistu pikatiellä, ei
tuulispäänä.
Puumalasta ajoin
Imatralle kahvitauolle ja siitä edelleen Punkaharjulle. Punkaharjulaisella
pikkutiellä jonka tarkasta sijainnista kartalla minulla ei ollut hajuakaan, kiskoin sadepukua päälleni ja tajusin etten ole nähnyt autoja enkä
minkäänlaista elämää ainakaan puoleen tuntiin. Se tuntui mukavalta. Että
kotimaassakin voi kokea olevansa yksin ja totaalisen hukassa ihan samalla tavalla
kuin reppureissulla Aasiassa. Punkaharjulla aurinko päätti näyttäytyä ja sain nähdä harjualueen kauneuden. Onnekkaasti osuin sinne paria päivää aikaisemmin kuin Putin.
Muutoin olisi jäänyt varmaan maisemat katselematta.
Savonlinnan keskustassa
sain kuningasajatuksen kuvata Jamppani Olavinlinnaan edessä. Taivaalla roikkui iso musta pilvi, joten homma pitäisi suorittaa suhteellisen nopeasti. Minulla ei
ollut mitään käsitystä siitä, että kaupungissa on oopperajuhlat. Siinä me
sitten pönötettiin kaatosateessa Jampan kanssa oopperajuhlien pääsisäänkäynnin edessä, ajokieltoalueella ainoana ulospääsyreittinä vettä lainehtiva mukulakivirinne. Kuva
jäi ottamatta. Ei siitä sen enempää.
Tarkoitukseni oli
jatkaa Joensuuhun ja siitä Juicen torille Juankoskelle, mutta sää sai minut kääntämään kurssin Mikkeliin torikahville ja kotiin. Tässä
kohtaa pitäisi olla vuolas valitus Suomen kesästä mutta enää ei jaksa. Ajoin henkilökohtaisen
päiväennätykseni eli 482km Savonlinnasta kotiin. Lopputuloksena alustava käsitys siitä, ettei minusta ihan äkkiä tule rautaperseilijää.
Yksinäisellä matkallani löysin itseni monta kertaa hymyilemästä kypärään. Saattaa kuulostaa omituiselta, että moottoripyörällä ajamisesta voi liikuttua. Liikuttua niin paljon että kyyneleet nousevat silmiin. En ole itsekään varma johtuiko se siitä, että tajusin taas toteuttaneeni yhden haaveistani vai ihan vaan pelkästä ajamisen riemusta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti