Haaveissa vainko oot miun

Viime syksynä suurin haaveeni oli, että pystyisin ajamaan Sastamalaan katsomaan Pyhän Olavin kirkkoa. Maisemaa joka teki minuun suuren vaikutuksen ”Postia pappi Jaakobille” elokuvassa. Autottomalle ihmiselle 72,2 kilometriä bussireittien ulkopuolella on pitkä matka. Nuoriso kuskailee mummua mielellään kauppa-asioille, mutta ei välttämättä enää maaseutukirkkoihin. Herro O:n johdolla ajoimme syksyllä Sastamalaan ja se oli ensimmäinen moottoripyöräreissuni pois kotikaupungista. Tunsin olevani niin vapaa ja niin kaukana kotoa.

Toinen, pitkän aikavälin haaveeni oli, että uskaltaisin lähteä joskus moottoripyöräreissulle Itä-Suomeen. Heinäkuisen kerhorallin päätteeksi lähdin ajelemaan Hämeenlinnasta itsekseni kohti Saimaata. Lieneekö edellisen illan karaoken seurausta, että lähtöfiilis oli jokseenkin nuhruinen, mutta lähdettävä kuitenkin oli.  Yllätys oli melkoinen, kun valitsin mukavan näköisiä teitä google mapsista ja löysin itseni Vääksyn kanavalta. Tiesin toki, että Suomessa sellainen on, mutta ei minulla ollut harmaata aavistustakaan siitä missä se sijaitsee. No nyt tiedän. 



Ihmiselle joka vielä vuosi sitten muisteli Lahden olevan Itä-Suomessa, kartan ja navigaattorin kanssa häärääminen on suuri tutkimusmatka.

Välillä Hämeenlinna-Puumala eksyin noin viisi kertaa ja ajoin ainakin 100 kilometriä ylimääräistä, mutta ei se himmentänyt onneani perillä.  Ei sitä himmentänyt edes pimeä metsä, sateinen Saimaa, halpa kolmioleipä ja lämmin olut. Olinhan vihdoin Itä-Suomessa. Tuntui siltä, että Intiakin on ollut minulle helpommin saavutettavissa kuin itäinen kotimaa. Saimaan saaristoreitti oli hieno. Yksin reissatessa mukavaa on se, että voi pysähtyä katselemaan maisemia puolen kilometrin välein jos haluaa. Ihan kaikilla matkakumppaneilla ei todennäköisesti kestäisi hermot. Minun moottoripyöräilyn aloittamisen keskeinen ideahan oli nimenomaan Suomeen tutustuminen. Se ei onnistu pikatiellä, ei tuulispäänä. 

Puumalasta ajoin Imatralle kahvitauolle ja siitä edelleen Punkaharjulle. Punkaharjulaisella pikkutiellä jonka tarkasta sijainnista kartalla minulla ei ollut hajuakaan, kiskoin sadepukua päälleni ja tajusin etten ole nähnyt autoja enkä minkäänlaista elämää ainakaan puoleen tuntiin. Se tuntui mukavalta. Että kotimaassakin voi kokea olevansa yksin ja totaalisen hukassa ihan samalla tavalla kuin reppureissulla Aasiassa. Punkaharjulla aurinko päätti näyttäytyä ja sain nähdä harjualueen kauneuden. Onnekkaasti osuin sinne paria päivää aikaisemmin kuin Putin. Muutoin olisi jäänyt varmaan maisemat katselematta.

Savonlinnan keskustassa sain kuningasajatuksen kuvata Jamppani Olavinlinnaan edessä. Taivaalla roikkui iso musta pilvi, joten homma pitäisi suorittaa suhteellisen nopeasti. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että kaupungissa on oopperajuhlat. Siinä me sitten pönötettiin kaatosateessa Jampan kanssa oopperajuhlien pääsisäänkäynnin edessä, ajokieltoalueella ainoana ulospääsyreittinä vettä lainehtiva mukulakivirinne. Kuva jäi ottamatta. Ei siitä sen enempää. 

Tarkoitukseni oli jatkaa Joensuuhun ja siitä Juicen torille Juankoskelle, mutta sää sai minut kääntämään kurssin Mikkeliin torikahville ja kotiin. Tässä kohtaa pitäisi olla vuolas valitus Suomen kesästä mutta enää ei jaksa. Ajoin henkilökohtaisen päiväennätykseni eli 482km Savonlinnasta kotiin. Lopputuloksena alustava käsitys siitä, ettei minusta ihan äkkiä tule rautaperseilijää. 

Yksinäisellä matkallani löysin itseni monta kertaa hymyilemästä kypärään. Saattaa kuulostaa omituiselta, että moottoripyörällä ajamisesta voi liikuttua. Liikuttua niin paljon että kyyneleet nousevat silmiin. En ole itsekään varma johtuiko se siitä, että tajusin taas toteuttaneeni yhden haaveistani vai ihan vaan pelkästä ajamisen riemusta..