Jos joku olisi
ennustanut, että Vakka-Suomessa asuvasta hevosenomistajasta ja kansanmusiikinharrastajasta
sukeutuu 15 vuodessa Porilainen sinkkumotoristi, olisin pitänyt tyyppiä
vähintäänkin häiriintyneenä. Lauluyhtyeemme Wirmakka oli alun perin nimeltään ”NAIStime” ja Porilainen Konepyöräklubi ry
järjesti naisille tarkoitetun koulutusviikonlopun tittelillä ”NICEmoto”. Nimien yhtenevä sanaleikki viehättää minua
suuresti ja sai myös pohtimaan sitä, miten jännittävästi elämä meitä täällä kuljettaa.
Omilla valinnoilla on ollut toki merkitystä ja myös kaikilla ihmisillä,
jotka ovat matkanneet kanssani. Ratsastus, musiikki, keramiikka, näytteleminen,
matkustelu ja moottoripyöräily. Onhan siinä jo vanhainkodissa muisteltavaa.
Kuten olen
aiemminkin sanonut, ei minua ole koskaan jännittänyt kiitää vauhkolla hevosella
yli peltojen. Mutta pelkkä ajatus siitä, että joudun pujottelemaan kävelyvauhtia
arvovaltaisen kouluttajaryhmän edessä ja muitten kurssilaisten katseiden alla saa
pulssin nousemaan ja veren kohisemaan suonissa. Paniikki. Kotoa lähtiessä olin
melko varma, että vedän lipat sorapihalla taikka pyyhällän läpi kerhon lauta-aidasta.
Ei paljoa nukuttanut. Hermostuksissani en saanut aamulla Jamppaa startattua...unohdin
taas sen pahuksen ryypyn.
Kerholle
kokoontui sekalainen ryhmä naisia. Esittäytymiskierroksella tuli selväksi, että
meitä on todellakin laidasta laitaan ja kokemus ja kokemukset ovat monenlaisia.
Itse olin ajanut jo kymmenkertaisen määrän ryhmän tuoreimpaan motoristiin
verrattuna. Ikähaarukkakin oli melkoinen ja pyöriä joka lähtöön. Letkassa
lähdimme kouluttajien kera kohti lentokenttää. Ensimmäinen letka-ajo checked. Koulutuspäivään
sisältyi myös sorapätkä. Ensimmäinen sora-ajo cheked.
Vanhalla
henkilöautokortillani saan ajaa moottoripyörää, vaikkei minulla ollut sitä
ostaessa muuta hajua kuin että ykkönen ylös ja loput alas. Vai oliko
se kuitenkin toisin päin? Harjoittelimme muun muassa ajokortin käsittelykokeeseen
kuuluvia asioita ja tajusin ettei inssi olisi välttämättä ollutkaan minulle ihan
läpihuutojuttu, vaikka olinkin jo parituhatta kilometriä rämpinyt armaani
kanssa ilman suurempia kommunikaatio-ongelmia. Mitä hitaammaksi homma meni,
sitä vaikeammaksi se kävi. Hikistä touhua koittaa liikuttaa liki 300kg rautaa
niin hitaasti kuin mahdollista ja koittaa nähdä tennispallon puolikkaat joita
ei kuitenkaan saa katsoa. Leuka ylös ja katse tulevaan. Sehän sopii
elämänohjeeksi melkein joka asiaan. Tänään viimeksi eli kuukausi koulutuspäivän
jälkeen läjähti aivoihini kesken lenkin että ”Herää pahvi, leuka ylös ja katso minne ajat” Ei
mitenkään helppo nakki näillä asfalttipaikkauksilla. Kohtalaisen kokoinen
pomppu mutkassa. Pulssin kohotuksilla selvittiin. Täytyy tähdentää, että
mainiot kouluttajamme eivät käyttäneet termiä pahvi. Olen jonkin verran
jalostanut heidän ohjeitaan itselleni paremmin sopiviksi.
Koulutuspäivät
opettivat, että kokeneetkin kuskit suhtautuvat kauden aloitukseen vakavasti.
Harjoiteltava on ja taitoja on päivitettävä. Olen miettinyt, että kuinka monta
tuhatta kilometriä voin olla vielä aloitteleva motoristi. Hurraa, minähän voin
olla sitä periaatteessa vaikka joka kevät! Oli kyllä mahtava naisporukka ja
mikä parasta loistavat ja kärsivälliset opettajat. Varoitankin työkavereita
näin ennakkoon, että tästä taitaa tulla minulle traditio. Turha tyrkätä työvuoroa
Nicemoto-viikonloppuun.
Eli päivän saldo
meni kirkkaasti plussalle. En ehkä olisi voittanut pujottelukisaa jos sellainen
olisi järjestetty, mutta kouluttajan toteamus, että Jampalla oli päivän parhaat äänet
lämmitti sydäntäni. Sehän se on ajamisessa tärkeintä…eikö olekin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti