Miten NAIStimesta tuli NICEmoto?

Jos joku olisi ennustanut, että Vakka-Suomessa asuvasta hevosenomistajasta ja kansanmusiikinharrastajasta sukeutuu 15 vuodessa Porilainen sinkkumotoristi, olisin pitänyt tyyppiä vähintäänkin häiriintyneenä. Lauluyhtyeemme Wirmakka oli alun perin nimeltään ”NAIStime”  ja Porilainen Konepyöräklubi ry järjesti naisille tarkoitetun koulutusviikonlopun tittelillä ”NICEmoto”.  Nimien yhtenevä sanaleikki viehättää minua suuresti ja sai myös pohtimaan sitä, miten jännittävästi elämä meitä täällä kuljettaa. Omilla valinnoilla on ollut toki merkitystä ja myös kaikilla ihmisillä, jotka ovat matkanneet kanssani. Ratsastus, musiikki, keramiikka, näytteleminen, matkustelu ja moottoripyöräily. Onhan siinä jo vanhainkodissa muisteltavaa.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ei minua ole koskaan jännittänyt kiitää vauhkolla hevosella yli peltojen. Mutta pelkkä ajatus siitä, että joudun pujottelemaan kävelyvauhtia arvovaltaisen kouluttajaryhmän edessä ja muitten kurssilaisten katseiden alla saa pulssin nousemaan ja veren kohisemaan suonissa. Paniikki. Kotoa lähtiessä olin melko varma, että vedän lipat sorapihalla taikka pyyhällän läpi kerhon lauta-aidasta. Ei paljoa nukuttanut. Hermostuksissani en saanut aamulla Jamppaa startattua...unohdin taas sen pahuksen ryypyn.

Kerholle kokoontui sekalainen ryhmä naisia. Esittäytymiskierroksella tuli selväksi, että meitä on todellakin laidasta laitaan ja kokemus ja kokemukset ovat monenlaisia. Itse olin ajanut jo kymmenkertaisen määrän ryhmän tuoreimpaan motoristiin verrattuna. Ikähaarukkakin oli melkoinen ja pyöriä joka lähtöön. Letkassa lähdimme kouluttajien kera kohti lentokenttää. Ensimmäinen letka-ajo checked. Koulutuspäivään sisältyi myös sorapätkä. Ensimmäinen sora-ajo cheked.

Vanhalla henkilöautokortillani saan ajaa moottoripyörää, vaikkei minulla ollut sitä ostaessa muuta hajua kuin että ykkönen ylös ja loput alas. Vai oliko se kuitenkin toisin päin? Harjoittelimme muun muassa ajokortin käsittelykokeeseen kuuluvia asioita ja tajusin ettei inssi olisi välttämättä ollutkaan minulle ihan läpihuutojuttu, vaikka olinkin jo parituhatta kilometriä rämpinyt armaani kanssa ilman suurempia kommunikaatio-ongelmia. Mitä hitaammaksi homma meni, sitä vaikeammaksi se kävi. Hikistä touhua koittaa liikuttaa liki 300kg rautaa niin hitaasti kuin mahdollista ja koittaa nähdä tennispallon puolikkaat joita ei kuitenkaan saa katsoa. Leuka ylös ja katse tulevaan. Sehän sopii elämänohjeeksi melkein joka asiaan. Tänään viimeksi eli kuukausi koulutuspäivän jälkeen läjähti aivoihini kesken lenkin että ”Herää pahvi, leuka ylös ja katso minne ajat” Ei mitenkään helppo nakki näillä asfalttipaikkauksilla. Kohtalaisen kokoinen pomppu mutkassa. Pulssin kohotuksilla selvittiin. Täytyy tähdentää, että mainiot kouluttajamme eivät käyttäneet termiä pahvi. Olen jonkin verran jalostanut heidän ohjeitaan itselleni paremmin sopiviksi.

Koulutuspäivät opettivat, että kokeneetkin kuskit suhtautuvat kauden aloitukseen vakavasti. Harjoiteltava on ja taitoja on päivitettävä. Olen miettinyt, että kuinka monta tuhatta kilometriä voin olla vielä aloitteleva motoristi. Hurraa, minähän voin olla sitä periaatteessa vaikka joka kevät! Oli kyllä mahtava naisporukka ja mikä parasta loistavat ja kärsivälliset opettajat. Varoitankin työkavereita näin ennakkoon, että tästä taitaa tulla minulle traditio. Turha tyrkätä työvuoroa Nicemoto-viikonloppuun.

Eli päivän saldo meni kirkkaasti plussalle. En ehkä olisi voittanut pujottelukisaa jos sellainen olisi järjestetty, mutta kouluttajan toteamus, että Jampalla oli päivän parhaat äänet lämmitti sydäntäni. Sehän se on ajamisessa tärkeintä…eikö olekin...