Haaveissa vainko oot miun

Viime syksynä suurin haaveeni oli, että pystyisin ajamaan Sastamalaan katsomaan Pyhän Olavin kirkkoa. Maisemaa joka teki minuun suuren vaikutuksen ”Postia pappi Jaakobille” elokuvassa. Autottomalle ihmiselle 72,2 kilometriä bussireittien ulkopuolella on pitkä matka. Nuoriso kuskailee mummua mielellään kauppa-asioille, mutta ei välttämättä enää maaseutukirkkoihin. Herro O:n johdolla ajoimme syksyllä Sastamalaan ja se oli ensimmäinen moottoripyöräreissuni pois kotikaupungista. Tunsin olevani niin vapaa ja niin kaukana kotoa.

Toinen, pitkän aikavälin haaveeni oli, että uskaltaisin lähteä joskus moottoripyöräreissulle Itä-Suomeen. Heinäkuisen kerhorallin päätteeksi lähdin ajelemaan Hämeenlinnasta itsekseni kohti Saimaata. Lieneekö edellisen illan karaoken seurausta, että lähtöfiilis oli jokseenkin nuhruinen, mutta lähdettävä kuitenkin oli.  Yllätys oli melkoinen, kun valitsin mukavan näköisiä teitä google mapsista ja löysin itseni Vääksyn kanavalta. Tiesin toki, että Suomessa sellainen on, mutta ei minulla ollut harmaata aavistustakaan siitä missä se sijaitsee. No nyt tiedän. 



Ihmiselle joka vielä vuosi sitten muisteli Lahden olevan Itä-Suomessa, kartan ja navigaattorin kanssa häärääminen on suuri tutkimusmatka.

Välillä Hämeenlinna-Puumala eksyin noin viisi kertaa ja ajoin ainakin 100 kilometriä ylimääräistä, mutta ei se himmentänyt onneani perillä.  Ei sitä himmentänyt edes pimeä metsä, sateinen Saimaa, halpa kolmioleipä ja lämmin olut. Olinhan vihdoin Itä-Suomessa. Tuntui siltä, että Intiakin on ollut minulle helpommin saavutettavissa kuin itäinen kotimaa. Saimaan saaristoreitti oli hieno. Yksin reissatessa mukavaa on se, että voi pysähtyä katselemaan maisemia puolen kilometrin välein jos haluaa. Ihan kaikilla matkakumppaneilla ei todennäköisesti kestäisi hermot. Minun moottoripyöräilyn aloittamisen keskeinen ideahan oli nimenomaan Suomeen tutustuminen. Se ei onnistu pikatiellä, ei tuulispäänä. 

Puumalasta ajoin Imatralle kahvitauolle ja siitä edelleen Punkaharjulle. Punkaharjulaisella pikkutiellä jonka tarkasta sijainnista kartalla minulla ei ollut hajuakaan, kiskoin sadepukua päälleni ja tajusin etten ole nähnyt autoja enkä minkäänlaista elämää ainakaan puoleen tuntiin. Se tuntui mukavalta. Että kotimaassakin voi kokea olevansa yksin ja totaalisen hukassa ihan samalla tavalla kuin reppureissulla Aasiassa. Punkaharjulla aurinko päätti näyttäytyä ja sain nähdä harjualueen kauneuden. Onnekkaasti osuin sinne paria päivää aikaisemmin kuin Putin. Muutoin olisi jäänyt varmaan maisemat katselematta.

Savonlinnan keskustassa sain kuningasajatuksen kuvata Jamppani Olavinlinnaan edessä. Taivaalla roikkui iso musta pilvi, joten homma pitäisi suorittaa suhteellisen nopeasti. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että kaupungissa on oopperajuhlat. Siinä me sitten pönötettiin kaatosateessa Jampan kanssa oopperajuhlien pääsisäänkäynnin edessä, ajokieltoalueella ainoana ulospääsyreittinä vettä lainehtiva mukulakivirinne. Kuva jäi ottamatta. Ei siitä sen enempää. 

Tarkoitukseni oli jatkaa Joensuuhun ja siitä Juicen torille Juankoskelle, mutta sää sai minut kääntämään kurssin Mikkeliin torikahville ja kotiin. Tässä kohtaa pitäisi olla vuolas valitus Suomen kesästä mutta enää ei jaksa. Ajoin henkilökohtaisen päiväennätykseni eli 482km Savonlinnasta kotiin. Lopputuloksena alustava käsitys siitä, ettei minusta ihan äkkiä tule rautaperseilijää. 

Yksinäisellä matkallani löysin itseni monta kertaa hymyilemästä kypärään. Saattaa kuulostaa omituiselta, että moottoripyörällä ajamisesta voi liikuttua. Liikuttua niin paljon että kyyneleet nousevat silmiin. En ole itsekään varma johtuiko se siitä, että tajusin taas toteuttaneeni yhden haaveistani vai ihan vaan pelkästä ajamisen riemusta..

Mitä päälle - moottoripyöräilyn sietämätön seksikkyys

Vuosi sitten, kun vasta katselin ohi ajavia motoristeja, olin jokseenkin tietämätön siitä, mistä kaikesta coolin näköinen motoristi koostuu. Siis kun kurkistetaan vähän pintaa syvemmälle.

Ennen ajoon lähtöä katsotaan säätiedoitus. Ensimmäiseksi mietitään alakerta. Laitanko windstopper juoksuhousut vai merinovillaiset kalsarit? Villa on liikaa, mutta tekniset hiihtokalsarit olisivat varmaan hyvät gore tex housujen alla. Hmmm, ajattelin lähteä farkuissa ja tällä tuulella ne eivät mitenkään riitä ajofarkkujen alla. Iltapäivällä alkaa näköjään paistaa ja kokemuksesta tiedän, että gore tex housut ovat silloin turhan hiostavat eikä niitä voi pitää ilman kalsareita koska sisäpinta tuntuu iholla ällöttävän muoviselta. Ja sukat? Miten olisi hiihtosukat? Puuvillasukat on ehkä liian vilpoiset, mutta illan tullen bootseihin voisi lisätä ohuet villasukat. Vaan hemmetti, aamupäivän sadekuuro uhkaa nahkabootseja, joten ehkä sittenkin kallistun gore tex jalkineitten kannalle. Jos iltapäivällä paistaa niin lyhytvartiset olisivat kyllä paremmat. Mutta farkkujen kanssa niissä palelee nilkat jos on keli on viileämpää kuin mitä on luvattu. Jossain kaapissa pitäisi olla villasäärystimet. Nehän voisi pakata mukaan lyhytvartisten kenkien jatkeeksi. Mutta ikävä kyllä gore tex housuissani on liian lyhyet lahkeet, joten jos sataa niin sateella säärystimet ja kengät kastuvat.

Sitten yläkerta. Tekninen aluspaita olisi hyvä ratkaisu goretextakin alle, mutta kun se on numeroa liian pieni. Toimii silti hyvin, mutta näytän liika pieneen suoleen tungetulta mustamakkaralta. Toisaalta sen päälle voisi pistää jonkun kivan bändi T-paidan kammottavuutta pelastamaan. Ai niin, eihän minulla ole muuta bändipaitaa kuin Samuli Putron ”Huono sängyssä”.  Menköön. Collegehuppari on periaatteessa ihan okei, mutta jos tuuli on navakkaa, niin softshell-takki on parempi. Toisaalta omani on joku halpaversio ja saa nopeasti aikaan tunteen, että olen pukeutunut muovisäkkiin. Rukan murtomaahiihtopuku pitää vielä testata, että olisiko siitä mp-asuksi kun meillä päin ei ole enää lunta talvisin. Ainoa mistä olen varma on se, että fleecekerrasto on tällä kelillä  liikaa. Varsinkin jos se on kokohaalari ja varustettu pelkästään sepaluksella. Puuvillainen pitkähihainen peruspaita collegehupparin alla saattaisi olla tänään se paras vaihtoehto. Ehkä. Onneksi sivulaukkuun mahtuu vielä joku vanha villatakki.

Sivulaukkuihin on pakattava varoiksi myös sadepuku. Siis siinä tapauksessa, että lähtee ajamaan farkuilla. Ja bootsien sadesuojukset jos lähtee bootseissa. Kahdet ajohansikkaat tietysti. Toiset ohuet, toiset paksummat. Ikävä kyllä ohuet pitävät vettä huomattavasti paremmin. Jäätävän sateen uhatessa pitää laittaa alle merinovillaiset alussormikkaat. Tai laittaisin mutta ne on nähtävästi hävinneet jonnekin. Mukaan siis vaihtoehto kaksi; vinyylihansikkaat. Ei haihdu lämpö käsistä. Puffihuiveissa löytyy myös villainen. Se kutittaa ikävästi yli 5 asteen lämpötiloissa. Valitaan siis keinokuituinen ja se missä ei lue I love Rauma. Parempi ottaa varoiksi myös kypärähuppu, vaikka en tykkää siitä. Tuntuu ahdistavalta, että tukka pitäisi tunkea jonkun vaatteen alle niskaan.

Tukka onkin oma juttunsa. Ei tarvitse olla kovinkaan pitkä reissu, kun huolella letitetty palmikko on  muuttunut tuulen tuivertamaksi sotkupötköksi. Pinnejähän ei voi käyttää, koska ne irtoilevat ja pistävät sitten salakavalasti silmään kypärää pukiessa. Vaan hiuksia ei voi leikatakaan. Se olisi vähän niin kuin amputoisi yhden raajansa. Silmälasit eivät mahdu kypärään, joten pitää muistaa ottaa silmälasikotelo mukaan ja optimistina myös aurinkolasikotelo.

Kun sitten lopulta on perillä kohteessa 300 onnellisen kilometrin jälkeen hikisenä, naama punakkana, posket rutussa ja tukka kohti kaikkia ilmansuuntia voi todeta, että tämä on varsin ulkonäköpaineista vapauttava ajanviete. Ihan sama kuinka coolilta ja seksikkäältä jotkut kuvittelevat naismotoristin näyttävän, lopputulos on joka tapauksessa kypärässä ruttaantunut, punakka, hikinen ja pörröinen mollamaijan joka syö ansaitsemaansa juhlatuuttia muitten samanlaisten kanssa. Niin ja hymyilee kuin Suomen pystykorva.

Miten NAIStimesta tuli NICEmoto?

Jos joku olisi ennustanut, että Vakka-Suomessa asuvasta hevosenomistajasta ja kansanmusiikinharrastajasta sukeutuu 15 vuodessa Porilainen sinkkumotoristi, olisin pitänyt tyyppiä vähintäänkin häiriintyneenä. Lauluyhtyeemme Wirmakka oli alun perin nimeltään ”NAIStime”  ja Porilainen Konepyöräklubi ry järjesti naisille tarkoitetun koulutusviikonlopun tittelillä ”NICEmoto”.  Nimien yhtenevä sanaleikki viehättää minua suuresti ja sai myös pohtimaan sitä, miten jännittävästi elämä meitä täällä kuljettaa. Omilla valinnoilla on ollut toki merkitystä ja myös kaikilla ihmisillä, jotka ovat matkanneet kanssani. Ratsastus, musiikki, keramiikka, näytteleminen, matkustelu ja moottoripyöräily. Onhan siinä jo vanhainkodissa muisteltavaa.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ei minua ole koskaan jännittänyt kiitää vauhkolla hevosella yli peltojen. Mutta pelkkä ajatus siitä, että joudun pujottelemaan kävelyvauhtia arvovaltaisen kouluttajaryhmän edessä ja muitten kurssilaisten katseiden alla saa pulssin nousemaan ja veren kohisemaan suonissa. Paniikki. Kotoa lähtiessä olin melko varma, että vedän lipat sorapihalla taikka pyyhällän läpi kerhon lauta-aidasta. Ei paljoa nukuttanut. Hermostuksissani en saanut aamulla Jamppaa startattua...unohdin taas sen pahuksen ryypyn.

Kerholle kokoontui sekalainen ryhmä naisia. Esittäytymiskierroksella tuli selväksi, että meitä on todellakin laidasta laitaan ja kokemus ja kokemukset ovat monenlaisia. Itse olin ajanut jo kymmenkertaisen määrän ryhmän tuoreimpaan motoristiin verrattuna. Ikähaarukkakin oli melkoinen ja pyöriä joka lähtöön. Letkassa lähdimme kouluttajien kera kohti lentokenttää. Ensimmäinen letka-ajo checked. Koulutuspäivään sisältyi myös sorapätkä. Ensimmäinen sora-ajo cheked.

Vanhalla henkilöautokortillani saan ajaa moottoripyörää, vaikkei minulla ollut sitä ostaessa muuta hajua kuin että ykkönen ylös ja loput alas. Vai oliko se kuitenkin toisin päin? Harjoittelimme muun muassa ajokortin käsittelykokeeseen kuuluvia asioita ja tajusin ettei inssi olisi välttämättä ollutkaan minulle ihan läpihuutojuttu, vaikka olinkin jo parituhatta kilometriä rämpinyt armaani kanssa ilman suurempia kommunikaatio-ongelmia. Mitä hitaammaksi homma meni, sitä vaikeammaksi se kävi. Hikistä touhua koittaa liikuttaa liki 300kg rautaa niin hitaasti kuin mahdollista ja koittaa nähdä tennispallon puolikkaat joita ei kuitenkaan saa katsoa. Leuka ylös ja katse tulevaan. Sehän sopii elämänohjeeksi melkein joka asiaan. Tänään viimeksi eli kuukausi koulutuspäivän jälkeen läjähti aivoihini kesken lenkin että ”Herää pahvi, leuka ylös ja katso minne ajat” Ei mitenkään helppo nakki näillä asfalttipaikkauksilla. Kohtalaisen kokoinen pomppu mutkassa. Pulssin kohotuksilla selvittiin. Täytyy tähdentää, että mainiot kouluttajamme eivät käyttäneet termiä pahvi. Olen jonkin verran jalostanut heidän ohjeitaan itselleni paremmin sopiviksi.

Koulutuspäivät opettivat, että kokeneetkin kuskit suhtautuvat kauden aloitukseen vakavasti. Harjoiteltava on ja taitoja on päivitettävä. Olen miettinyt, että kuinka monta tuhatta kilometriä voin olla vielä aloitteleva motoristi. Hurraa, minähän voin olla sitä periaatteessa vaikka joka kevät! Oli kyllä mahtava naisporukka ja mikä parasta loistavat ja kärsivälliset opettajat. Varoitankin työkavereita näin ennakkoon, että tästä taitaa tulla minulle traditio. Turha tyrkätä työvuoroa Nicemoto-viikonloppuun.

Eli päivän saldo meni kirkkaasti plussalle. En ehkä olisi voittanut pujottelukisaa jos sellainen olisi järjestetty, mutta kouluttajan toteamus, että Jampalla oli päivän parhaat äänet lämmitti sydäntäni. Sehän se on ajamisessa tärkeintä…eikö olekin...

Jo on ilmoja pidelly..

Minusta on alkanut tuntua, että nuo kierot pikku ilkimykset eli sään haltijat pitävät jostakin syystä minua pilkkanaan.  Ostin kolme vuotta sitten sukset. Siitä asti olen odotellut kunnon hiihtokelejä. Haaveeni on ollut lähteä pikku pakkasessa ja auringonpaisteessa hiihtoretkelle upeaan Yyteriin. Repussa termospullollinen kahvia, suklaalevy ja aurinkorasvapuikko nenän ja poskien suojaamiseen. Viime talvena en enää viitsinyt edes hakea suksia alas vintiltä. Tuoreena motoristina minulla on nyt ilo ja riemu nauttia kauniista lumisateesta…..toukokuussa. No hiihtokeleistä ei sentään voi puhua, mutta joka tapauksessa lunta tuolla ulkona on. Muistan kun kerran pidin tapojeni vastaisesti lomani heinäkuussa. Lopputuloksena oli kylmin heinäkuu vuosiin ja päätin paeta tilannetta lentämällä Kroatiaan. Kroatiassa oli kuumin heinäkuu vuosikymmeniin. Vuokraamani asunnon ilmastointi osoittautui rikkinäiseksi tuulettimeksi. Paikalliset huokailivat, eikä kukaan jaksanut tehdä oikeastaan mitään. Kaikki siellä tiesivät jostain syystä että skandinaviassa on poikkeuksellisen kylmä. Vietin siis viikon Pulassa puhumassa lähinnä ilmastonmuutoksesta.

Olen hyvin tietoinen siitä, että hiilijalanjälkeni on huomattavasti kasvanut moottoripyöräharrastuksen aloittamisen myötä. Aikaisemmin suurimmat syntini tässä suhteessa ovat olleet vuosittaiset lomalentoni kaukomaille. En kyllä ajatellut luopua niistäkään. Yritän olla ekologinen matkailija. Ostan yleensä palvelut suoraan paikallisilta, käytän kestokasseja, täytän vesipulloa ja matkustan joukkoliikennevälineillä jos se vain on mahdollista. Omaa autoa en ole omistanut enää noin kymmeneen vuoteen. Kierrätän jätteeni ja sähkönkulutukseni on pientä ja sekin vihreää. 

En ole vielä päättänyt millä tavoin aion huonoa omatuntoani tulevaisuudessa lepytellä. Alan olla jo siinä rajalla, että ryhdyn kokonaan kasvissyöjäksi. En tiedä olenko oikeassa kun minulla on sellainen mielikuva, että tämän maan huoltoasemaketjut eivät ole mitään kasvissyöjien paratiiseja. En myöskään tahdo syödä sämpylöitä tai munkkeja enkä juoda tavallista kahviakaan. Pahoittelen jo etukäteen kaikille tuleville kanssakulkijoilleni sitä, että tulen joka tapauksessa olemaan se porukan kermaperä jolle ei bensisten tarjonta koskaan kelpaa. No, ehkä jäätelö ja suklaa kuitenkin…

                    Ehkä huono onneni säiden suhteen kääntyy.
                    Jospa huomenna onkin jo kesä... 

Kevättä lataamassa

Tulihan se vihdoin.  Aika kaivaa Jamppa talvipeitteiden alta. Tosin ilmojen haltija lykkäsi melko hyytävät pääsiäiskelit tänne Satakuntaan. Aurinko paistaa kutsuvasti, mutta pohjoistuuli nostaa pikku pakkasen purevuusastetta potenssiin monta. Aika on varattuna uusien tassujen asennukseen ja pitkäperjantai vapaata eli ei muuta kuin poika kotiin.

Jamppa on viettänyt talven kylmässä tallissa ja akku kotona vähän lämpimämmässä varastossa. Herra O irrotti akun syksyllä eikä minulle jäänyt tarkempaa mielikuvaa, miten se oli mopossa kiinni. Sen muistan hänen kielenkäytöstään, että ahdas läpi sen täytyy olla. Herää kysymys, miten talveksi irrotettu akku asennetaan takaisin paikoilleen. No, onneksi on youtube-videot. Katselin aamukahvin kanssa parikin videota. Eiköhän niillä pärjää, tallin vuokraisäntä kun oli luvannut myös auttaa asiassa. Tulihan siinä melko lailla kuningatarfiilis, kun kaksi miestä laittaa akkua paikoilleen ja minä siinä päältä vähän neuvoin, että mikä kiinnitetään mihinkin.

Siihen se riemu sitten loppuikin. Jähmeä ja kylmä kone lupasi laiskasti muutaman kerran ja se siitä. Oliko vika sitten akussa vai missä. Jamppa takaisin vällyn alle ja kotiin. Harmitti. Ei muuta kuin koneelle avautumaan. Yamahamies kyselee että oliko bensahana auki ja ryyppy päällä. RYYPPY? Ei voi olla ole todellista. Siitä on aikaa kun olen viimeksi ryyppyllä minkäänlaisia vehkeitä käynnistellyt. Eihän se käynyt edes mielessäni. Ja ei kun fillaroimaan takaisin tallille. Ei auttanut enää, akku tyhjä. Itsekin alkoi tehdä mieli ryyppyä.

Takaisin koneelle. Lähellä asuvalle mopokerholaiselle viesti, että näin tässä nyt kävi. Eihän siinä mennyt kuin vartti, kun olin fillaroinut taas takaisin tallille ja herra R tuli paikalle. Akku laturiin ja pienen etsiskelyn jälkeen löytyi toimiva jakorasia. Tosin ajastimella varustettu mikä tarkoitti sitä, että fillaroin taas edes takaisin kiertämään ajastimeen lisäaikaa. Herra R korjasi viime syksynä irronneen satulankin siinä joutessaan, vasemmalla kädellä. On se niin helppoa kun osaa. Pitkäperjantain pitkät tunnit matelivat hitaasti, sillä näin sieluni silmin miten johdon nokassa oleva Jamppani räjähtää taivaan tuuliin vieden mukanaan talvehtimiskaverinsa, vuokranantajani hienon museoauton. Miten ihmeessä minä siitä selviäisin. Suhteeni sähkölaitteisiin on ehkä...hmmm...hieman mutkikas.

Lopulta kaiken edes takaisin ajelemisen ja lataamisen jälkeen Jamppa suostui käynnistymään. Olihan se aikamoista sinfoniaa korvilleni. Seuraavaksi se jännittävin osuus. Minun piti monen kuukauden tauon jälkeen ajaa reipasta vauhtia maan alta ramppia ylös ja suoraan ajotielle, keskustassa. Asetelma oli herkullinen. Yamaha, nainen ja suljettu ovi jonka takana odottaa pitkä, onnellinen ja toivottavasti kuuma kesä. Pulssi nousi kiitettävästi, mutta oi miten mukavalta tuntui olla jälleen kahdella pyörällä ja ajaa ihastukseni tutulle paikalleen kotipihalle.

Ennen kotiinlähtöä huomasin, että sivulaukun kiinnitysvetoketjusta oli lukko pudonnut. Sehän tiesi taas yhtä pyörälenkkiä tallille ja takaisin. Laturi, pressu ja muut tavarat piti vielä käydä hakemassa. Päivän päätteeksi keitin ison kupin teetä ja kurkistin verkkopankkiin. Uusien renkaitten laitattaminen kun ei ole ihan halvimmasta päästä hommaa. Pankkitililtäni oli yht` äkkiä hävinnyt 1300 euroa. Ai että mihin? Hyvä kysymys…itseäkin vähän jännittää…

Asennetta!

Tässä verokeskustelujen tiimellyksessä on mielessä käynyt sellaisetkin asiat kuin asennekasvatus ja stereotypiat. Se miten lapset imevät mielikuvia ja asenteita kuin pesusienet. Minulla on hyvin vahva mielikuva, että pesusienet imevät mutta totta puhuen en ole siitä kovinkaan varma…

Perintöprinsessani oli kesällä kovin innoissaan mummun moottoripyörästä. Satulaan piti päästä ja kahvaa vääntää. Hän oli riemuissaan kuultuaan, että saa ajaa sillä, kunhan ”kasvaa isoksi” Aikaa siihen saattaa hetki vierähtää, mutta mitäpä sitä toisen onnellista odotusta heti pilaamaan.

Perheessämme on aina luettu Miina ja Manu-kirjoja. Löysin kirjakaupasta Miina ja Manu – Seikkailu Suomessa kirjan jossa seikkaillaan myös täällä Satakunnassa. Yyterissä ja vanhassa Raumassa. Pakkohan se oli ostaa, sillä haluan omalta osaltani herättää lapsen kiinnostusta ympäröivään maailmaan. Sen kiinnostavaan moninaisuuteen ja kulttuurieroihin. Päätin siis aloittaa Raumasta...

Mielessä ei todellakaan käväissyt että minun pitäisi tarkistaa etukäteen tämä Miina ja Manu.

Okei, että tämmöinen tilanne tässä heti kärkeen.

Jaaha, nyt meillä on siis motoristirotta joka ei noudata liikennesääntöjä ja on myöskin ilkeä autovaras. Miten on mahdollista lopettaa uuden kirjan lukeminen kesken, ilman että siitä tulee kauhea poru?

 Tarina etenee...

Puolivälissä kirjaa meillä on Pohjois-Suomea myöten virkavallan tuttu, joka on näpistellyt kaupoista ja jolla on ollut hyvin vaikea lapsuus. 

Paha saa toki palkkansa.

Ja katuu, sehän oli kaiketi tarinan opetus. Totta puhuen tässä vaiheessa en itsekään enää muista missä paikkakunnilla käytiin olemassa pahoilla mielin koska ilkeä motoristirotta varasti Miinan ja Manun palkintoauton. Yritin niellä lauseita sieltä ja täältä niin, että ääneen lukemassani lopputulemassa ei tainnut olla juuri mitään järkeä eikä logiikkaa.

Samana viikonloppuna kävimme, teatterin ystäviä kun olemme katsomassa Porin teatterissa Herra Hakkarainen seikkailee. Joka muuten oli erittäin ansiokas ja mainiosti toteutettu lastennäytelmä. Tai no, keskelle pikkukaupungin rauhaa päräyttää kaksi aggressiivista häirikkömotoristia nostamaan kierroksia ja häiritsemään tavallisten kansalaisten unta. Sillä sekunnilla minusta kuoriutui keskivaikea mielensäpahoittaja.

Illalla lapsi istui pitkään hiljaa iltapalalla ja kysyi yht äkkiä "Mummu, kiusaatko sinäkin ihmisiä sillä sun moottoripyörällä?"

Päivän opetus ei kaiketi ollut ihan sitä mitä piti...