Vaikka lupasin,
ei kärsivällisyyteni mitenkään riittänyt pidättäytymiseen näytöskauden puoliväliä
kauemmas. Viikko sitten ajoin autolla Jampan perässä huoltoliikkeeseen. Mainittakoon
että onnistuin jättämään omat hiukseni auton oven väliin. Moottoripyörän kanssa
ei onneksi tule tällaisia ongelmia. Luulisin. Polte ja jännitys alkoivat käydä sietämättömäksi.
Puheenaiheet ja nettiselailu alkoivat olla pelkkää ajoasiaa. Kytkin, kaasu,
etu- vai takajarru, vastatyöntöohjaus ja keskipakovoima. Mielenkiintoista mutta
ehkä vähän sekavaa. Saman aikaisesti silmiin
sattui kertomuksia, kuvauksia ja keskusteluja erilaisista kaatumisista.
Huomasin että pientä kaatumispelkoa alkaa tunkea päälle ennen kuin olen itse
ajanut metriäkään. Pyörän seisoessa pihassa minä hankin tietoa, kuuntelin toisten
kokemuksia ja mielikuvat alkoivat elää päässäni vailla minkäänlaista
todellisuuspohjaa. Tästä mielikuvien nykytanssista piti tehdä nopeasti loppu ennen
kuin kynnys aloittaa ajaminen nousisi liian korkeaksi.
Näyttää hyvin vahvasti
siltä että kyllä motoristi auttaa toista motoristia ja erityisen kärsivällisesti
tällaista vasta-alkajaa. Toinen mopokummini Herra O ajoi Jampan huoltoon ja
takaisin sekä mikä parasta vihdoin ja viimein tyhjälle parkkipaikalle meidän
eka kertaa varten. Siis Jampan ja minun. Kärsivällinen herra O näytti minulle
kaikki nippelit ja namikat joita tuntui aluksi olevan runsaanpuoleisesti. Pakko
tunnustaa, että hetki piti miettiä
kummalla puolella on vaihteet ja kummalla takajarru. Kytkin löytyi jostakin
syvämuistista 80-luvun mopokokeilujen peruja. Kaasu, sehän oli selkäytimessä, tottakai.
Tähän ikään on tullut kokeiltua monenmoista. Hevosenkin olen omistanut. Miksi
ihmeessä tuntui lähes mahdottomalta sellainen ajatus että voisin hallita kaksi
kahvaa, kaksi poljinta ja kaksi taustapeiliä ja vieläpä kaikkia yhtä aikaa. Auton
ajaminen jäisellä tiellä ja vauhkolla hevosella kiitäminen yli syksyisen kyntöpellon
tuntuivat lähinnä lasten leikiltä siihen verrattuna, että minun pitäisi ajaa
moottoripyörää ykkösvaihteella tyhjän parkkipaikan halki. Ah sitä onnen
tunnetta kun vihdoinkin ajoin itse ja liikkeelle lähtökin meni suhteellisen
pehmeästi. Tunsin myös suurta helpotusta siitä, että pystyn pitämään pyöräni tukevasti
pystyssä sen ollessa paikoillaan. Ai miksi? Veikkaan että osa teistä varmasti tietää
tähänkin vastauksen. Pyörin ympäri parkkipaikkaa kuin hyrrä. Ykkösellä ja
kakkosella tuli haettua tuntumaa kytkimeen, jarruihin, vaihteisiin ja
kääntämiseen. Facebookin naismotoristiryhmän vinkeistä oli huomattava apu koska
osasin jo ensimmäisellä kerralla tutkailla mm. erilaisia tapoja jarruttaa. Olihan
se hurja tunne kun mutka meni pitkäksi ja tulin lyöneeksi ajosaappaan maahan siltä varalta jos keikkaa…hmmm...vaikkakin vain parkkipaikalla…
Jäin myös kiinni
teatterille antamani lupauksen rikkomisesta. Eihän neitsyyden menettämistä voi nykyaikana
mitenkään kuitata hiljaisuudella. Olisiko ekaa kertaani tapahtunutkaan jos sitä
ei olisi voinut hehkuttaa facebookissa oikein kuvien kera. Hieman sääliksi kävi herra O:ta joka seisoi
kuumissa ajovaatteissaan paahteisella parkkipaikalla kannustamassa että todella
hienosti ajettu…koko 100 metriä ja kuvaamassa tätä ihmiskunnan tulevaisuutta
mullistanutta tapahtumaa. Kiitollinen
olen ja hymyilen kuin suomenpystykorva.
