Eka kerta

Vaikka lupasin, ei kärsivällisyyteni mitenkään riittänyt pidättäytymiseen näytöskauden puoliväliä kauemmas. Viikko sitten ajoin autolla Jampan perässä huoltoliikkeeseen. Mainittakoon että onnistuin jättämään omat hiukseni auton oven väliin. Moottoripyörän kanssa ei onneksi tule tällaisia ongelmia. Luulisin. Polte ja jännitys alkoivat käydä sietämättömäksi. Puheenaiheet ja nettiselailu alkoivat olla pelkkää ajoasiaa. Kytkin, kaasu, etu- vai takajarru, vastatyöntöohjaus ja keskipakovoima. Mielenkiintoista mutta ehkä vähän sekavaa.   Saman aikaisesti silmiin sattui kertomuksia, kuvauksia ja keskusteluja erilaisista kaatumisista. Huomasin että pientä kaatumispelkoa alkaa tunkea päälle ennen kuin olen itse ajanut metriäkään. Pyörän seisoessa pihassa minä hankin tietoa, kuuntelin toisten kokemuksia ja mielikuvat alkoivat elää päässäni vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Tästä mielikuvien nykytanssista piti tehdä nopeasti loppu ennen kuin kynnys aloittaa ajaminen nousisi liian korkeaksi.

Näyttää hyvin vahvasti siltä että kyllä motoristi auttaa toista motoristia ja erityisen kärsivällisesti tällaista vasta-alkajaa. Toinen mopokummini Herra O ajoi Jampan huoltoon ja takaisin sekä mikä parasta vihdoin ja viimein tyhjälle parkkipaikalle meidän eka kertaa varten. Siis Jampan ja minun. Kärsivällinen herra O näytti minulle kaikki nippelit ja namikat joita tuntui aluksi olevan runsaanpuoleisesti. Pakko tunnustaa,  että hetki piti miettiä kummalla puolella on vaihteet ja kummalla takajarru. Kytkin löytyi jostakin syvämuistista 80-luvun mopokokeilujen peruja. Kaasu, sehän oli selkäytimessä, tottakai. Tähän ikään on tullut kokeiltua monenmoista. Hevosenkin olen omistanut. Miksi ihmeessä tuntui lähes mahdottomalta sellainen ajatus että voisin hallita kaksi kahvaa, kaksi poljinta ja kaksi taustapeiliä ja vieläpä kaikkia yhtä aikaa. Auton ajaminen jäisellä tiellä ja vauhkolla hevosella kiitäminen yli syksyisen kyntöpellon tuntuivat lähinnä lasten leikiltä siihen verrattuna, että minun pitäisi ajaa moottoripyörää ykkösvaihteella tyhjän parkkipaikan halki. Ah sitä onnen tunnetta kun vihdoinkin ajoin itse ja liikkeelle lähtökin meni suhteellisen pehmeästi. Tunsin myös suurta helpotusta siitä, että pystyn pitämään pyöräni tukevasti pystyssä sen ollessa paikoillaan. Ai miksi? Veikkaan että osa teistä varmasti tietää tähänkin vastauksen. Pyörin ympäri parkkipaikkaa kuin hyrrä. Ykkösellä ja kakkosella tuli haettua tuntumaa kytkimeen, jarruihin, vaihteisiin ja kääntämiseen. Facebookin naismotoristiryhmän vinkeistä oli huomattava apu koska osasin jo ensimmäisellä kerralla tutkailla mm. erilaisia tapoja jarruttaa. Olihan se hurja tunne kun mutka meni pitkäksi ja tulin lyöneeksi ajosaappaan maahan siltä varalta jos keikkaa…hmmm...vaikkakin vain parkkipaikalla…

Jäin myös kiinni teatterille antamani lupauksen rikkomisesta. Eihän neitsyyden menettämistä voi nykyaikana mitenkään kuitata hiljaisuudella. Olisiko ekaa kertaani tapahtunutkaan jos sitä ei olisi voinut hehkuttaa facebookissa oikein kuvien kera.  Hieman sääliksi kävi herra O:ta joka seisoi kuumissa ajovaatteissaan paahteisella parkkipaikalla kannustamassa että todella hienosti ajettu…koko 100 metriä ja kuvaamassa tätä ihmiskunnan tulevaisuutta mullistanutta tapahtumaa.  Kiitollinen olen ja hymyilen kuin suomenpystykorva.