Neitsytmatka

Vihdoinkin liikenteeseen. Sovimme herra O:n kanssa että lähdemme ajelulle alkuillasta, kunhan neljän ruuhka on hieman hälventynyt.  Aamupäivällä kuitenkin päätin, että minun pitää suoriutua ensimmäisestä ajokerrasta yksin. Olenhan minä sentään matkustellut yksinäni kolmessa eri maanosassa ja viime talvenakin ratsastin Kuubassa täyttä laukkaa ylös tuntemattomille vuorille. Että eihän tämä nyt niin vaikeaa voi olla. Päättäväisesti vedin ajokamat niskaan ja kävin poistamassa Jampalta peitteen. Sitten iski pelkotila. En voi, en uskalla. Kuljin ympäri asuntoa saappaat jalassa ja kävin vuoropuhelua itseni kanssa, että ei nyt ruveta luusereiksi tässä kohtaa. Lapseltakin tuli sopivasti viesti ”Älä äiti kaadu” Mielenkiintoista, että olen enemmänkin huolissani siitä miten mahdollinen haaveri vaikuttaa muihin ihmisiin kuin minuun itseeni. Lapsiin.

Katsoin ikkunoista ja joka puolella taloa sama juttu. Autoja. Ärsyttävissä määrin autoja liikkuu näinkin pienessä kaupungissa ja mikä pelottavinta, kotitaloni on saarrettu liikenneympyröillä. Pori on liikenneympyröitten luvattu maa. Täällä sijaitsee myös yksi Suomen pienimmistä liikenneympyröistä. En tiedä taittuuko Jamppa siihen, enkä aio ihan heti mennä kokeilemaankaan. Lopputuloksena luuserinpiru vs. minä  1 – 0. Riisuin kamat pettyneenä ja lähdin Anttilan konkurssimyyntiin ostamaan joululahjoja.

Klo 18 koitti totuuden hetki. Karkuun en pääse, enkä voi enää luovuttaa. Sen verran tässä on ylpeyttä, aikaa ja rahaa pelissä. Starttaaminen onnistui kommelluksitta. Lähdimme pihasta peräkanaa, enkä voi olla taas mainitsematta että keskustasta kohti vähän rauhallisempia pikkuteitä. Herra O oli ystävällisesti katsonut meille valmiiksi reitin missä on vähän kaikkea. Mutkia, mäkiä, niitä ympyröitä jne. mutta ei mitään liikaa. Sitä tuntee itsensä aika avuttomaksi kun pelästyy yllättäin eteen ilmestyvää korotettua suojatietä. Kun ei ole aavistustakaan miten Jamppa sellaiseenkin reagoi tai mihinkään. Fasaanieste tuli myös kohdattua. Peileihin piti muistaa kurkkia ja vilkkukin palauttaa. Onhan siinä monenlaista kun mitään ei ole vielä selkäytimessä.  Sateelta vältyttiin, mutta märkää asfalttia tuli ajettua auringon paistaessa suoraan päin silmiä. Odotan todella uutta, tehtaalta tilattua kypärääni tulevaksi. Ja ne liikenneympyrät. Ei niin pahoja kuin kuvittelin, mutta totuuden nimessä on mainittava että ajan niihin kuin mummu. Veikkaan että joku autossaan ärähti,  että rollaattorikin kulkee nopeammin kuin tuo kaksikko.

Onneksi tässä iässä ei enää kuole häpeään, vaikka kulkupeli sammuisi. Pari kertaa sammuttiin risteykseen kun piti oikein pysähtyä ja mukaan tuli liian monta liikkuvaa osaa eli se muu liikenne minkä sekaan olisi pitänyt suoriutua sujuvasti. Itsetuntoni kestää tämän kyllä. Itseasiassa alan kallistua sille kannalle, että ei se liikenneympyrä nyt niin kamala ole. Muistin minä jo vilkuttaakin. Pitkillä suorilla hra O koitti haastaa vähän suuremmille nopeuksille, mutta täysin kilpailuhengettömänä pidin huippunopeuden näin ekalla kerralla vain 60km/tunnissa. Ihastuneena on pakko kehua uutta ystävääni joka on oikein mukava, vakaa ja ilmeisesti myös melko yksinkertainen. Enkä tarkoita siis herra O:ta. 

Jos näette mummun punaisella Yamahalla jossakin risteyksessä odottamassa vuoroaan, niin tarjotkaa vaikka kahveet. Mustana kiitos!