Venäjää puhuva punaviini

Kovinkaan pitkään ei tehnyt mieli ajella Jampan mukana tulleella, sinällään ehjällä kypärällä jonka aromeista saattoi päätellä edellisen omistajan olleen myös….No jamppa. Pesin pehmusteet yököttävästi liljoilta haisevalla pyykinpesuaineella ja laitoin ne sen jälkeen pariksi päiväksi ruokasooda/kahvinporoumpioon. Se mahdollisti muutaman ensimmäisen harjoitusajon, koska oman kypärän hankkiminen ei ollutkaan ihan sukkahousukauppaa.

Nuoruudesta muistan että pääni on melko iso tai ainakin oudon muotoinen. Ratsastuskypäräni oli miesten kokoa. Ylioppilaslakkini on liian pieni, koska jostakin syystä en kehdannut ostaa Stockmannilta tarpeeksi suurta. Kotikaupunkini tarjonta on suppeaa eikä tällä pään muodolla uskalla tilata mitään verkkokaupoista. Niinpä oli suunniteltava iskua suurempaan kaupunkiin. Autokyyti järjestyi helposti kun lupasin samalla reissulla käydä tyttären kanssa Ikeassa. Se nosti jonkin verran kypärän hintaa, mutta oli ihan kohtuullinen korvaus muutaman tunnin kiertelystä motokaupoissa.

Ihminen joka ei kykene valitsemaan kahden tonnikalapurkin välillä tuntee suurta ahdistusta tämän kokoisen hankinnan edessä. Lähtökohtaisesti olisi hankittava tunnettu ja turvallinen merkki. Vaan kun mikään ei istunut eikä tuntunut hyvältä. Sininen on värinä täysin pois suljettu ja kaikenlaiset kirjavat. Huomio- ja neonvärit, ei kiitos! Kypärän pitää olla avattava ja siihen pitää tulevaisuudessa mahtua myös silmälasit. Luulisin. Aurinkovisiiri tarvitaan herkille silmille ja hyvä ilmastointi mahdollisten kuumien aaltojen varalle.

Muutama tunti uskomattoman tuskallista ähinää hiukset länässä, naama hiessä ja silmät huurussa. Rumia, vääränmallisia, väärän värisiä ja liian halpoja tai liian kalliita. Lopulta löytyi kohtalaisen kaunis verenpunainen yksilö, mutta ainoa vähänkään sopiva koko liikkui päätä ravistaessa. Kyseinen liike oli myös venetarvikemyymälä ja muutama muu asiakas lienee ihmettellyt miksi moshaan kaupan nurkassa moottoripyöräkypärä päässä. Eihän se siitä puolen tunnin heiluttamisesta sopivaksi muuttunut. Epätoivoisena pyysin apuun myyjää joka totesi että iso on. Ei mahda mitään. Nolottaa myöntää mutta pitkän päivän jälkeen parahdin vielä toiselle myyjälle kyynel silmäkulmassa että minä nyt kerta kaikkiaan haluan punaisen kypärän.  Tämä nuori mies kertoi että hänellä on todennäköisesti ratkaisu pulmaani ja antoi sovitettavaksi keltamustan. Hämmästyneenä nielin esiin karkaavat luonnehdintani herran älynlahjoista ja sovitin nöyrästi ja tottelevaisesti niin kuin kunnon kansalainen ikään. Se oli hyvä  ja juuri sopiva.

Myyjä kaivoi esiin valmistajan katalogin ja siellä ”red wine” kimmelsi omalla sivullaan kuin puhdas ja koskematon rubiini. Postipaketin odotus tuntui todella todella pitkältä. Kyllähän minä sen ymmärrän ettei väri ole tärkeintä kypärässä vaan käyttömukavuus ja turvallisuus….Tai no. Niin no. Mutta se oli rakkautta ensisilmäyksellä.  Tiesin heti että yhteinen matkamme tulee olemaan upea. Näin silmissäni kaikki ne onnelliset kilometrit ja hienot kohtaamiset jotka odottavat minua kun karautan maantielle punaviinipäissäni.

Se miten uusi kypäräni innostui Lavialla puhumaan venäjää onkin sitten jo kokonaan toinen tarina…

Mummu autokoulussa

Päästäkseni kartalle siitä olenko suunnilleen oikealla tiellä, päätin noudattaa neuvoja ja pyörähtää paikallisessa autokoulussa. Ensimmäinen kysymys kuului että minkälaisella pyörällä haluaisin ajaa? Hämmentävää sikäli, koska en tiedä moottoripyöristä edelleenkään juuri mitään. Vastasin kertomalla omastani, mutta eihän heillä ole customeita opetuskäyttöön. Olen myös hieman taikauskoinen ja mielessäni  käväisi että kaikki käy kunhan ei vaan ole sininen. Kysymyshän koski lähinnä kokoa, tehoa tai whatever, ei värejä taikka malleja. Nyt ollaankin sitten todellisella epämukavuusalueella eli teknisten asioitten äärellä. En kommentoi tätä sen enempää. En ole välttämättä kovin hyvin sisäistänyt kuutioita, watteja ja mitä näitä nyt on…

Ennakkoluuloni tätä harjoittelukumppaniani kohtaan olivat suuret. Minusta muovikatteinen pyörä näyttää lähtökohtaisesti agressiiviselta, vaikeasti käsiteltävältä ja liian nopealta voimailijalta, kun taas custom mukavan leppoisalta, pyöreältä ja luotettavalta naapurin sedältä. Ajoasentokin oli pysty ja polkimet oudossa paikassa.  Oma Jamppani muistuttaakin enempi leppoisaa nojatuolia mukavalla jalkarahilla. Pienen rohkaisun jälkeen autokoulun Honda lähti yllättävän mukavasti liikkeelle ja tuntui sopivalta käteen. Itse asiassa tajusin aika nopeastikin että näillä vehkeillä on muutakin eroa kuin ulkonäkö. Sen verran näpsäkästi tämä Honda CB 500F vastasi kun pyydettiin. Itse olen luonteeltani hidas, hajamielinen ja päättämätön joten laiskanpulskea hoppani sopinee kuitenkin paremmin minulle.  Näinkin pienellä kokeilemisella alkoi avautua että ne jotka rakastavat moottoripyörissä nimenomaan vauhtia valitsevat toisin kuin minä. Minä rakastan vanhoja tavaroita, rokkenrollia ja vapautta mennä ja tulla kuten haluan, nopeudella ei ole niin väliä.

Onhan se hurjaa että saan ajaa kortillani moottoripyörää ilman että kukaan varmistaa tuleeko hommasta mitään. Kysymyshän on kuitenkin melko suuresta joukosta niitä muita tiellä liikkujia mitä yhdellä ajolenkillä kohtaa.  Tässä perään katsomisen luvatussa maassa on säädetty kaikenlaisia älyttömiä(kin) lakeja  joten  ihmettelen suuresti ettei tähän asiaan  ole ketään keksinyt puuttua.  Tokihan siinä säästyy euro poikineen kun ei tarvitse käydä autokoulua, mutta ilman herra O:ta olisin melkoinen riski. En todennäköisesti osaisi vielä edes ohjata pyörääni oikein.  

Nyt siis tarkistetaan mitä olen herra O:n kanssa ehtinyt viikon aikana oppia. Harjoittelin kahta haastetta jotka pyörivät mielessäni heti ensimmäisellä ajoviikolla. Hidasajoa kaupunkiliikenteessä koska kaupunkilaisena se on ensimmäisenä edessä jos haluan päästä pois kotoa. Ja jarruttamista yllättävissä tilanteissa. Sitä on pieni ihminen melko epävarmalla pohjalla kun ei ole ollenkaan varma miten pyörän saa nopeasti ja turvallisesti pysähtymään äkillisen esteen sattuessa kohdalle.  Kiintoisaa on sellainenkin näkökulma että moni uskaltaa sompailla kyllä menemään liikenteessä, mutta sitten ei uskalleta jarruttaa samasta nopeudesta valvotuissa olosuhteissa. En minäkään oikein uskaltanut. Hätäjarrutus ei ehkä ole hanskassa jos saa pyörän pysähtymään 30 km tuntivauhdista. No, kyllä se uskallus siitä kasvoi, mutta nopeutta en osaa itse sanoa. Kiellettiin nimittäin useaan otteeseen tuijottamasta siihen mittariin. Katse eteenpäin…eteenpäin…eteenpäin. Hyvin jäi mieleen. Kiitos Porin Ajo-expert ja Pertsa neuvoista ja rohkaisusta. Tuomio oli onneksi se, että olen oikealla tiellä. Kilometrejä vaan lisää, vertaistukea ja sopivalle ajokurssille heti kun mahdollista.  Lähitulevaisuudessa pitänee hankkia sopiva jäsenkortti kevättä ja kursseja ajatellen.

Varo!

Varo sivuteiltä tulevia autoja, varo pimeitä mutkia, varo sepeliä suorilla, varo sepeliä mutkissa, varo uria, varo kuoppia, varo vettä, varo maalattuja merkintöjä asfaltilla, varo kaivonkansia, varo raiteita, varo pikipaikkauksia, varo savipaakkuja, varo kaistanvaihtoja, varo visiiriin lentäviä kiviä, varo visiiriin lentäviä hyönteisiä, varo visiiriin lentäviä lintuja, varo hirviä, varo peuroja, varo eläimenraatoja tiellä, varo rekkojen kohtaamista, varo tuulta aukeilla paikoilla, varo maatyökoneita, varo äkkijarrutuksia…Varo! 

Neitsytmatka

Vihdoinkin liikenteeseen. Sovimme herra O:n kanssa että lähdemme ajelulle alkuillasta, kunhan neljän ruuhka on hieman hälventynyt.  Aamupäivällä kuitenkin päätin, että minun pitää suoriutua ensimmäisestä ajokerrasta yksin. Olenhan minä sentään matkustellut yksinäni kolmessa eri maanosassa ja viime talvenakin ratsastin Kuubassa täyttä laukkaa ylös tuntemattomille vuorille. Että eihän tämä nyt niin vaikeaa voi olla. Päättäväisesti vedin ajokamat niskaan ja kävin poistamassa Jampalta peitteen. Sitten iski pelkotila. En voi, en uskalla. Kuljin ympäri asuntoa saappaat jalassa ja kävin vuoropuhelua itseni kanssa, että ei nyt ruveta luusereiksi tässä kohtaa. Lapseltakin tuli sopivasti viesti ”Älä äiti kaadu” Mielenkiintoista, että olen enemmänkin huolissani siitä miten mahdollinen haaveri vaikuttaa muihin ihmisiin kuin minuun itseeni. Lapsiin.

Katsoin ikkunoista ja joka puolella taloa sama juttu. Autoja. Ärsyttävissä määrin autoja liikkuu näinkin pienessä kaupungissa ja mikä pelottavinta, kotitaloni on saarrettu liikenneympyröillä. Pori on liikenneympyröitten luvattu maa. Täällä sijaitsee myös yksi Suomen pienimmistä liikenneympyröistä. En tiedä taittuuko Jamppa siihen, enkä aio ihan heti mennä kokeilemaankaan. Lopputuloksena luuserinpiru vs. minä  1 – 0. Riisuin kamat pettyneenä ja lähdin Anttilan konkurssimyyntiin ostamaan joululahjoja.

Klo 18 koitti totuuden hetki. Karkuun en pääse, enkä voi enää luovuttaa. Sen verran tässä on ylpeyttä, aikaa ja rahaa pelissä. Starttaaminen onnistui kommelluksitta. Lähdimme pihasta peräkanaa, enkä voi olla taas mainitsematta että keskustasta kohti vähän rauhallisempia pikkuteitä. Herra O oli ystävällisesti katsonut meille valmiiksi reitin missä on vähän kaikkea. Mutkia, mäkiä, niitä ympyröitä jne. mutta ei mitään liikaa. Sitä tuntee itsensä aika avuttomaksi kun pelästyy yllättäin eteen ilmestyvää korotettua suojatietä. Kun ei ole aavistustakaan miten Jamppa sellaiseenkin reagoi tai mihinkään. Fasaanieste tuli myös kohdattua. Peileihin piti muistaa kurkkia ja vilkkukin palauttaa. Onhan siinä monenlaista kun mitään ei ole vielä selkäytimessä.  Sateelta vältyttiin, mutta märkää asfalttia tuli ajettua auringon paistaessa suoraan päin silmiä. Odotan todella uutta, tehtaalta tilattua kypärääni tulevaksi. Ja ne liikenneympyrät. Ei niin pahoja kuin kuvittelin, mutta totuuden nimessä on mainittava että ajan niihin kuin mummu. Veikkaan että joku autossaan ärähti,  että rollaattorikin kulkee nopeammin kuin tuo kaksikko.

Onneksi tässä iässä ei enää kuole häpeään, vaikka kulkupeli sammuisi. Pari kertaa sammuttiin risteykseen kun piti oikein pysähtyä ja mukaan tuli liian monta liikkuvaa osaa eli se muu liikenne minkä sekaan olisi pitänyt suoriutua sujuvasti. Itsetuntoni kestää tämän kyllä. Itseasiassa alan kallistua sille kannalle, että ei se liikenneympyrä nyt niin kamala ole. Muistin minä jo vilkuttaakin. Pitkillä suorilla hra O koitti haastaa vähän suuremmille nopeuksille, mutta täysin kilpailuhengettömänä pidin huippunopeuden näin ekalla kerralla vain 60km/tunnissa. Ihastuneena on pakko kehua uutta ystävääni joka on oikein mukava, vakaa ja ilmeisesti myös melko yksinkertainen. Enkä tarkoita siis herra O:ta. 

Jos näette mummun punaisella Yamahalla jossakin risteyksessä odottamassa vuoroaan, niin tarjotkaa vaikka kahveet. Mustana kiitos!